Latvasaaren kuninkaan hovilinna | Page 2

lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin hyvin, hän oli
kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin. Kirjeet oli siis
hävitettävä. -- Koulupoikana ollessani olin monta kertaa sedältä
pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta aina turhaan.
Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia, joitten
postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten joukossa oli
yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja mustia, kaikki
erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu niitä
hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja lähetin
kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi.
Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu
hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.
Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä
luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä
painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä

luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn
vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa
epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa
tai ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin
täysin varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean
kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo
hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa
muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna
ei naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa
etsintää jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on
minun pidettävä huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan
kaikkiin ilmansuuntiin. Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni,
heittäydyin sänkyyn ja -- samassa silmänräpäyksessä nukuin.
Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut,
enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua
heti vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot
niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui
paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään
minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se
rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija.
Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka
raksahduksella astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean
kuokkansa korkealle ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan.
Kuokkija irvisteli minulle kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan
aseensa. Mutta ennenkuin tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain
ylenmääräisellä voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen
kasvoihin. Kuului aika jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä
lattiaa, ja pieluksen olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja
pirteä kuin ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä
kurkkua enkä voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä
muutama päivä sitten oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa.
Niin hullunkuriselta tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12.
Olin nukkunut puolen tunnin verran.
Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet
nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut siitä,

kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt huoneessa
juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän oli huoneesta
poistunut.
Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja
istuuduin sedän nojatuoliin.
Mutta mitä nyt?
Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin
haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin
nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt olivat
kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston pikkulaatikot
laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi ainoa pieni
salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti löydettävissä, oli
osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas. Sen päällä oli sedän
kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12.
Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus? --
Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.
Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot
oli maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja
mukaani ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en
kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan
kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty ja
taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten laske sitä
menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin siten, että
lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs talonpoikapohatta
huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa kaikki kilpailijat
vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti jatkoi: kaksi
vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin markoin kasvoivat
huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija napsahti ja sedän lipasto
oli minun.
Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni,
onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi

tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista
ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine,
jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut
kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli
ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni
saanut rauhaa.
Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia
tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä
kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata
isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin kaikenlaisia
salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä selityksistä sopinut
minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan irroittamista
kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi pelkäsin siten
ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa, osaksi niitä
leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli varustettu. Lipasto
oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan