Lastuja IV-VII | Page 3

Tekisi mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee mets?mies ja pid?tt?? riemunsa rinnassaan voimana, joka h?nt? kuljettaa ja antaa j?ntevyytt? h?nen j?senilleen.
H?n kulkee, ja jalka nousee keve?sti kuin olisi sill? jousi kantap??ss?. H?n tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen kuljetuita, mutta aina yht? uusia ja aukaisemattomia.
Lehto ja hakamaa!--jossa pihaj?nikset piilev?t, karjan yst?v?t, eiv?tk? ihmist?k??n pelk??--teit? en ammu, kuljen teist? ohi, ja pyhitetyt olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan takaa...--lehto ja hakamaa! mets?n temppelin esikartano,--tunnenhan joka puusi, joka kivesi, pienimm?tkin polkusi, mutta joka aamu minun mieleni t?ytt?? hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.
Ver?j?, joka haasta niittyyn viet--mik? on minulle sinussa ihmeellinen vieh?tyksesi, miksi pelk??n sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain hell?varoen p??stelen ja tahdon taas sinut yht? tarkalleen sulkea? Siksik?, ett? talon vanhin mies sinut rakenti, pylv??t veisti ja v?h?n niit? veitsell??n kirjaelikin, rei?t niihin kirveell? nikarteli, koloi sulkupuut ja oksat silitti, etteiv?t vieraankaan vaatteita repisi? Siksik?, ett? oli t?m? aukko t?ss? h?nen ainoan aarreaittansa ovi, ver?j? h?nen ensimm?iseen niittyyns?? Siksik?, ett? vaikkei vanha en?? muuta jaksakaan, h?n sit? kuitenkin yh? viel? hoitelee, sen joka syksy purkaa ja heti ensi sulien tultua k?y sulkemassa? Niitty mets?n keskess?, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta j?n? juuri l?hti siin? y?ns? tepasteltuaan ... ojapuro liritt?? l?pitsesi ja viikatteen j?ljet kulkevat laidasta laitaan,--miss? on sinun salaisuutesi?
Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla v?h?n ylemm?ll? maalla mets?niemen kainalossa, puoleksi mets?n peitossa. Totinen on se ja samalla hupainen, vinosuu ja viisaan n?k?inen, milloin v?h?n kallellaan, milloin nokallaan, milloin selk?kenossa. Jotain mietit, lato, jotain hautelet mieless?si, niinkuin huuhkaja, joka silm?t suurina kuuhottaa p?kkel?ns? p??ss?. On kuin k?tketyit? tiet?isit, kuin aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsest?si varma. Talonpojan suurimman aarteenhan k?tketkin, h?nen taloutensa turvan, sen, mink? h?n korvesta l?ysi ja korpeen k?tki, uskoen sen sinun hoidettavaksesi, niittyns? sadon. Kerran vuodessa h?n t?nne saapuu, kes?n kauneimmillaan ollessa, ja ymp?rill?si on silloin valkeiden pukujen vilkett? ja hiottavain viikatteiden helkett? ja iloista aherrusta luokop?ivin? ja nuorten temmellyst? kahisevissa heiniss? ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilej? riippumassa nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskess?, joita el?t?t. Eik? ryp?leiden korjuu etel?n viinimaissa ole juhla suurempi kuin kes?inen luokojuhla. T?ytesi saat ja viel? pieleksenkin kuin suojaksi suusi eteen, ja ruuhotat siin? niin pullollaan, ett? n?ytt?v?t kylkiluusi longistuvan... Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hell?sti, ymp?rist?si haravoidaan puhtaaksi, j??t taas yksiksesi oman onnesi nojaan. Mutta ei kukaan uskalla k?yd? aarteitasi ry?st?m??n, sill? lukitsematon sis?lt?si on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen raha-arkku... Tulee talvi; ajaa hevonen h?kkineen eteesi, tyhjenet v?hitellen ja j?? vain rippeit? j?ljelle j?n?jen ruuaksi, mutta itsellesi ei mit??n. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta raoistasi sis??n. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla n?lk? ja vilu... Mutta nyt olet viel? t?yden ja tyytyv?isen n?k?inen... J?? siihen taas, tervehd?n sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme pyh?tt??! N?in temppeleit? laakerilehdoissa, n?in pyh?n neitsyen kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla--en miss??n tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pist?ytyess?ni vanhan is?nn?n ver?j?st? h?nen niittypyh?tt??ns?, jonka laidassa lator??ssyn? seisoo...
Mets? on niityn takana. Seisoo jylh?n? ja koskematonna, kuuset kuin vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: ?l? tule, ellet tunnussanaamme tunne!
Luulenhan tuon tuntevani ja pist?n jalkani salamyhk?iselle polulle. Totinen alakuloisuus se on mets?n tunnussana, tyynen mielen rintaan k?tkeytynyt surumielisyys se on mets?n mieliala. Ei se sit? ilmoittele, ei sit? vieraille valita, mutta sin? tunnet sen, etk? tahdo sit? kysymyksill?si h?irit?. Oma on mets?ll? el?m?ns?, omat taistelunsa. Korkealle kohoo hongan latva, yl?s pilviin pyrkii kuusen huippu kuin kirkon risti, syv?lle maahan ja laajalle ymp?rilleen tunkee se juurensa salaisiin k?tk?ihins?. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan humisee, omia vihojaan ?rjyy minun mielialoistani v?litt?m?tt?, mutta painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei mets?n ilo sit? haihduttaisi, ei iloa niin ??nek?st?, ettei mets?n murhe niit? vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi k?yd?, kuinka iske? aseensa sinun kylkeesi? Min? en uskaltaisi, min?, joka kuljen t??ll? kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tielt?ni p??st?kseni menem??n. En n?e, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, ett? on t?n??n yst?v?llisell? tuulella ja sallii itse??n ihailla... Ja enk? ihailisi teit?, te mets?n tytt?ret ja pojat: sin? keltalehtinen koivu, sin? punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten risteyksess? ja varistelette lehti?nne n?reneitosten tukkaan, jotka juurianne l?mmitt?v?t?
Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eik? minun tarvitse sit? tiet??, sill? kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien. Tied?nh?n, ett? se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen v?liss?, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein sanoa, milloin sen kohtaan, mink? tienk??nteen kohdalta se alkaa v?lkky? ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri paikassa, joka kerta on siin? eri ilmeens?, mets?n itsens? mielialan mukainen. Mist? se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, miss? on silm?ll?