Lapsuuteni muistoja | Page 9

olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti
sahata poikki paljon yli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa,
oleskeli vielä muu ruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja
pärevasuja elatukseksi itselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella
hankki tuloja itsensä ja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät
loisina eräässä talossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli,
muutti leski kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä
kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes
vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli
kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget
kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen
äitiään ja itseään.

--Siis lähdetään, sanoi Laakkonen kuu seitsemättä leipää alotti! lausui
Jaakko katseltuamme hetkisen Antin rakentelemia puuhevosia, rekejä
ja kärryjä, joita oli pitkä rivi saunan ikkunalla.
--Lähdetään vain, vastasi Antti.
--Menkää vain lapset, mutta kulkekaa siivosti, elkääkä tehkö
kelienkään pahaa, varotteli Antin äiti.
--Riitaa en rakenna, rauhaa en rukoile, vaan mörköelämää ei pidä
puuttuman! lausui Jaakko leikissään.
--Et sinä, Jaakko, liene mikään riitelijä, vaan Antilla ei aika anna, ja jos
niikseen tulee, niin eipä taida hänellä hattua haitata tappeluunkin ryhtyä!
lausui äitinsä.
Yhtiö läksi liikkeelle ja Antti lauloi:
Täss' on poika Pohjanmaalta, jok' ei ketään pelkää, teräksestä on
niskasuoni ja samasta on selkä!
Kuleksittuamme kaupungilla talojen kartanoilla ja saatuamme luun
sieltä toisen täältä, läksimme kaupungin läheisille pelloille
kiertelemään. Täällä tapasimmekin muitakin saman »hyvyyden
etsijöitä», ja kun pois lähdimme oli meitä karttunut suuri joukko,
lähemmäs kymmenkunta poikaa. Laulaen ja meluten kuljimme
saaliinemme kohti kotoa.
--Mutta jo taisi tulla susi tupaan! lausui muuan poika lähestyessämme
kaupunkia.--Katsokaahan tuonne! osoitti hän kaupungin tulliin. Siellä
alkoi pujahdella näkyviimme koulupoikia toinen toisensa perästä.
»Koulurotat» ja katupojat olivat keskenään huonoissa väleissä jotta kun
vastatusten satuttiin niin useimmiten tapella nujuttiin.
--Tuli, tuli paha pappia vastaan ja oli vähän huijakassa! arveli toinen.
Kun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö
suoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.
Älysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. »Ylioppilaat
menevät!» lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa
ylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa
juhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden
sitä näkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he
joutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun.
Tullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui
siihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu--sanomattoman suuri!
Ihmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan,

mitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni
poika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku
sivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan,
piti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat.
Läheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous
siinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää
kulkea kohti väkijoukkoa.--Mitä tuolla on?--kysyi tältä toinen ja alkoi
juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten juoksevan,
rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka haaralta
ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät olivat
aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.--Mikä täällä on?--kyseltiin
toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä. Muuan sanoi:
»eräs pieni poika...», toinen: »tapettu...», kolmas tiesi: »eräs pieni poika
tapettu!» Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti löytää keskustaa,
missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan semmoinen
keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän keskellä kun
laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin kiehumaan
rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne. Kuka oli
kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua
viisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla
varustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan.--Pieni
ruumissaatto--jokapäiväinen tapahtuma--oli kylliksi kykenevä
kokoamaan katsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun »ylioppilaat
menivät», joka tapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut
katsomassa! Jokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään.
Voipa melkein sanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä
ja tytär äitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja
jos ei työnsä ollut »hirveän kiireellistä» liittyi saattojoukkoon. Näin oli
kertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.
--Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme?
tuumaili Jaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan
tätä menoa.-- Eihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan
luut liikkeelle!
--Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi
luunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:
Tämä kylä, hyvä kylä läpäjää kuin linna; kuule Lutku, se on totta,
läpäjää kuin linna!

--Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka rupeaisivat
pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään pallinlyöntiin sopivan
paikan.
--On kyllä!--No minä ainakin.--Ja minä.--Minä myös. No, niin minäkin.
Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja sitten
järjestyttiin puolueisiin.
--Kuka panee pallinsa?
--Heikki.
--En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.
--Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki
nuorena ollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!
Se tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes
palli hajosi.
--Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.
--Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei ole
luja, joka ei pidä!
Vihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja