Lapsuuteni muistoja | Page 8

turvanansa, sauva oppaanansa olleet
täällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan
päivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.
Juuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi:
Ensi kerran halasin paimentyttöä, kontti oli hartioilla; tilurantanta tilu
rantanta hei kontti oli hartioilla.
--Mistä sinä tulet? kysyi hän huomattuaan minut.
--Pormestarilta,
--Saitko mitä?
--Kävin vain asialla siellä.

--Yhy.--Katsopa, tuommoisen piipun sain Jaakolta.--Hän oli tämän
löytänyt.
--Ettekö sitten olekaan enään vihoin?
--Ei; me olemme sopineet kaikki vanhat vihat ja rupeamme yhdessä
luita keräämään.--Niitä ostetaan. Jaakko oli jo myönyt muutaman
leiviskän.
--Ottakaa minuakin.
--Rupea vain. Tule meille vähän ajan perästä, Jaakko tulee myös, ja
sieltä me sitten lähdemme.--Vaan sinulla pitää olla vasu mihin kerätä.
Puhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin
kotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:
Kirjotin kirjan keisarille, toisen tuomarille, rallalilaa.
Meillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen
määrään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.
--Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet
lapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.
--Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme
lähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi
suutarinemäntä.
--En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi, sillä uskon että
auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä velvollisuudentunnostanne ja
hyvästä sydämestänne, vaan sanon että suurta uhraavaisuutta olette
osottaneet. En voi palkita teitä täydelleen omilla voimillani, vaan
kaikkivaltias siunatkoon teille hyvyytenne.
Sukulaistalon piika astui huoneeseemme.
--Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski
meidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että
tulevana tiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän
oli unhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei
kuulemma passaa.
--Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.
--Lotta röökynä, vastasi piika.
--No, kuka se on naimamies?
--Ettekö tiedä sitä? puuttui suutarinemäntä puheeseen.--Ursin--
komesrooti tahi patruuni eli miksi ne häntä nimittävät.
--Patruuniksi häntä karahteerataan, virkkoi piika.
--Vai hän se on naimamies! No en olisi tuotakaan tiennyt, jos olisin

eilen kuollut! ihmetteli talonemäntä.--Vai hän se naipi!
--Joo, vakuutti suutarinemäntä.
--No, olkaapas vaiti ollakaan--jatkoi talonemäntä--hänenhän hoetaan
olevan yhtä rikkaan kuin konsuli Parkkisenkin!
--Kyllä kai hän onkin, arveli piika.
--Toki rouva on toimessaan? kysyi suutarinemäntä.
--No muutakos? vastasi piika.--Hän nyt häärää kuin huttu härkimessä.
Siellä on semmoinen puuha ja touhu, että aivan minä olen katketa
siihen.
--Eikö siellä ole muita piikoja--on kai? kysyi suutarinemäntä.
--Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on
kaikki tehtävät.
--Tuota, tuota, tuokkuraista--onkoon se Ursinin patruuni hyvä
miehekseen? kysyi talonemäntä.
--Vieläkö mitä! vastasi piika.--Jos minä olisin Lotta röökynä, niin
ennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän luetella
sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta.--Hän on niin
ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää! Kihlauksen
kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta monituista
perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin kuin
almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin
kirkkaat yöt himmentävät sen valon.--Ei, minulla on jo kiire, lausui hän
vihdoin.--Hyvästi!
Vaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä
suurenpuoleista vasua lainaan, johon keräisin luita.
--Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.
--Niitä ostetaan.
--Kuka niitä ostaa?
--Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja, joita
käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.
--Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.
Antti asui äitineen muutamassa pienessä saunassa, jota ei enään
käytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli
kielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä ollut
enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten
muuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä
eräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä

ympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun
vähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin
vuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja
ansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi
lehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia,
pärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää
puukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän näin
aina »puistetuksi muutamia pennejä», jotta kykeni viemään kotiaan
lihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun
puolinaulasen kahviakin »juhlapäivän kunniaksi». Mikä penni
kulloinkin jäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin
säästöön »tarpeen varalle». Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo,
jonka alueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin
omaksi ja silloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja
maksaa vielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä
kävi raskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan;
kaikki mikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin
jaksanut maksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi
talonomistaja ajaa hänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin
täyttikin uhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin
Aho itse oli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien
pakeni lapsineen ja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon.
Vaan Aho iltapuoleen tultuaan kaupungista kun näki mökkinsä
puretuksi, istui raunion ääressä hetkisen ja astui sitten metsään, jonne
erään suuren kiven kupeelle asettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä
elävänä sieltä, vaan jalkansa