Kuvauksia ja unelmia | Page 9

jonka luona Alheidi vast'ikään oli levännyt.
Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on
pienen lähteen ympärillä kaikki.
Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan
suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo
Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka
horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä,
"Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme
lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi,
vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää
himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin
tikarit!"
Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa
Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä
vedellä.
Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi
kiiltävä keihäsrivi.
"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"
"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka
lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!"
Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana
lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi
hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin
rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen
muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar
Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.

"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin
he ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa
vuoriemme välissä, oman kansani keskuudessa."
Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa,
koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti
hänen veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa
ympäri, sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.
Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. "Antakaa tilaa viisaalle, joka
paljon tietää ja mahtaa!" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren
istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi
vanhus: "Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu.
Kun kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä
balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin
matkan täytyy naisen astua yksin." Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi
hän teltasta. Vanhus seurasi häntä.
"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?"
"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin
erämaassa liitelemistä?"
"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä
ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!"
Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa,
sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein
terveet.
"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä
yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi,
voinut joutua petojen saaliiksi."
Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo,
varustettuna kuin pitemmälle matkalle.
"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole

siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua
jättänyt?"
"Lähden Ispahaniin."
"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä
erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri."
"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa,
ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut
tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön,
taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon.
Mutta vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan
aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."
"No, mitä Ispahanissa aijot?
"Tehdä kauppaa."
"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt
keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä
kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta
tarpeetonta tavaraa."
"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia
kappaleitasi."
"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."
"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi."
Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa
taas ja hän sanoi: "Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan,
muutaman kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule
taistelemisen minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta
järjestän kaikki sitä varten."
Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa
ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: "Armollisen ja lempeän Jumalan

nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua
seuraamaan minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani."
Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä
se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa. Alheidi,
joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee. Hänen
huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä, katse
tähystää. "Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin. Mutta
miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia ikävöitse?
Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle lemmittysi
kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa, balsamipuu
erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli! Hennot ovat
jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua vastaanottamaan!"
Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan.
Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko
naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen
paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso,
Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran
istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava
liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä
kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen,
jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson
lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit
aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin
taivaankansi,