Kuusten juurella | Page 9

sanoi Mikko, -- että lunta on ilmassa,
pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne
katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa
pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan:
syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut
uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.
-- Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.
Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän
istualleen ja puolihätäisesti kysyi:
-- Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?
-- Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan
näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään
hätää.
-- Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt
enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen olisi
tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.
-- En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet,
sanoi Malla. -- Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän
taloon.
-- Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai
ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu

veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.
-- Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku
repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. --
Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin
lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä
kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää
väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia
nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset
niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin kerkisin
vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen alkoi yksi
ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä lailla niillä
kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison aukean latoala,
joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin sirkunrintoja.
-- Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä!
huudahti Malla. -- Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin
niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme niittäjää
ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi joskus muka
minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän
apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se olikin
eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon heinä,
vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta päätä
joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari tusinaa
lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia ruokalepoa
nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi hän ei
syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti vain
piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä uni
tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi ja silloin
sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin latoa aina päivän
osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella juustomaljat ja viilihulikat
pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin. Siinä talossa ei nälkä palele päätä.
Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa keitettiin, niin isäntä se asettui
puuron silmän panijaksi ja sanoi: »Yli puurosta sen pitää lusikkaan
silmän mennä, se se viikatteelle livun antaa».
Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan,

joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:
-- Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä viilille,
niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon, vaan itse se
hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen jättäen, ja usein sitä
jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin oppi syömään paljon.
Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin ajattelematon, että söi
vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia lihojakin. Sitä ukkoparkaa
rupesi sitten janottamaan, se meni purosta juomaan, lakki, lakki
hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin, mutta pääsi vain sylen
verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan, lakki taas tovin aikaa ja
lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt kuin sylen verran. Taas piti
palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä rellotti maha kuin tiineellä sialla.
Kun ei enää sopinut mahaan vettä, niin se rupesi puron rannalle
pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja siitä se pitkällä kielellään aina
lipsautti vettä suuhunsa. Sille meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut
nukunnasta tolkkua. Mutta kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä
paraiksi, vaikka säälisilmillä se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä
syömistä, ja hyvää olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys
lie tullut, kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet
niin suolaisia kuin lihakeitto... Mutta siinä miehessä oli sellainen
tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti eväät
majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun oli
semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut hirsistä tehty,
pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti aidan alitse sisään ja
aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin sen matka oli sattunut majaa
kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se meinasi käydä niitä hieman
maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin viisas, että oli härän antanut
tulla ihan majan eteen, mutta silloin oli osannut härkää säikäyttää.
Syvään olivat majan edessä härän käpälät uponneet, kun se oli lähtenyt
pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt kuin pari