Kuuluisia naisia 1 | Page 9

virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni
poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan.
Myöskin ulkopolitiikkaa piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin
epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin
kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen
päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien
vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota oli
järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli
vahvistanut.

Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä
politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli, että
Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä Venäjä oli
luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta Ranskaan
oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli Itävallan
perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä
todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä
ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin
rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska
puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa valloittamaan
Schlesia takaisin.
Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle.
Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen jälkeen
lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia
valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä
ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän
suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En
tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten
aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus
tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä
ollenkaan ajattele.»
Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa
Ranskan luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei
epäluulo ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden
jälkeen oli ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja
huomiotaherättävimpiä valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen
valtiotaito koskaan on esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia
ja se saavutettiin, vaikka vasta toukokuulla 1756.
Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753 kutsuttiin
hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli kuten nykyään
sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan Leonora Kristina
Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka, sai hoviviran, ja
Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan,
annettiin ylhäinen virka, joka hänet kuitenkin erotti hänen entisestä

toiminta-alastaan. Antonius Wenzel Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen
Maria Teresian vaikutusvaltaisin virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa
kasvoi vuosi vuodelta. Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä
kohdin kuten muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz
oli erinomainen mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja
suuri työkyky. Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia
muuten ei sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja
ulkonaisesta esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään,
tavoiltaan kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei
olisi syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän
luonteeltaan vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli
harvinainen kyky antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän
alkoi senvuoksi kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin
ja keisarinnan välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys
päätöksissä ja toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan
harvoja samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä
jaloin ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä
suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt
tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin
näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon
Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta
väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken.
Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin
katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan.
Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että
Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan
Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä
vaikeuttaneet ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia
vastaan, ja Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat
kokonaan, Itävalta tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don
Filipille. Kaunitzin tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja
hänen onnistui saada mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna
Pompadour. Onpa väitetty että Maria Teresia olisi alentunut
kirjoittamaan kohteliaan kirjeen tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle,
mutta tämä väite on kokonaan väärä. Semmoinen teko olisi sotinut
keisarinnan luonnetta vastaan.

Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut
allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja
kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena
suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle hyötyä, ja
hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita.
Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen
1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska ja
Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi
toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä voinut
välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa
ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin ihailua.
Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien valtioviisaiden ja
sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä taisteluissa. Hänellä ei
ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa olisi vetänyt Fredrik II:lle
vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä itsevaltijattaresta katkeraa
tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa ja valtansa rajoitetuksi. Hän
turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä levottomina vuosina täytyi
antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja keisarin huomio oli kiintynyt
etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei ollut niinkään helppoa hankkia
rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi sodan loputtua 300 miljoonaan
guldeniin.
Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty