Kuolleet omenapuut | Page 8

edellä selin, viitaten vierasta
tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen kasvonsa
ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan harmaat
silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi pyydellen:
»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet
pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä
karmastuoli. -- Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta
odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt...»
Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, -- entisessä
herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, -- ja alkaa siellä
hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:

»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä
tulee. -- Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja,
kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään...»
Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja;
niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa värjätyissä
valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja viattomasti:
»Sulhasilta! -- Ja on minulla kirjekin... Sulhaselta. Täällä se on, seinän
raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä, lukekaa!»
Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn
kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.
»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni
pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä
olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.
Liisa selittää:
»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen,
on sotamiehenä, siellä sodassa ... se entinen olikin sellainen kiertävä,
rautatiesakkia. Eikä se tämä petä...»
Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan
narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja
huulet nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.
Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan
kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu
surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja vaikeroivalla
äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:
»Minulla se oli näet tässä jo poikakin ... kuoli toki, mihinkäs se olisi
joutunut, kun se rautatiesälli jätti. -- Mutta tämä ei jätä, sitten sitä
ruvetaan, aiotaan ... tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi,
että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee,
punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin

huono. Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut.
Katsokaa itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus ... että minulla on
ollut hyvä käytös.»
Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:
»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että
siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta
ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni... Ja lopulta tahtoi kaikki minun
syykseni... Salaamisesta minut linnaan. -- Ja siellä sitten halvaus ... näin
veti suunkin vinoon... Hyvä, että Jumala sen pienen otti. Niin surin, että
tuli halvaus. -- Mutta nyt ... katsokaapas, tällainen -- minulla on
kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion värjätä sen
vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä värjäilet,
ampuvat porvarit, kun punaista... Mutta minkähänlainen tuo olisi
toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä
hiihtohatuissa...?»
Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen; hän
kursailee, on kohtelias:
»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä
minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi se
rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»
Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja,
niiden kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat
»Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.
»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on
muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli
miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se sai,
köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla on
aitta, valmiiksi siistitty, -- siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä
katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu
sitä hylkää. -- Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista», keskeytti
Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta, jonka
laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista

Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.
Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea,
pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:
»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia...»
»Sinä»... vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin
kätteli Falkia. »Kirjoinesi ... joutaisivat ... kaikki taas jutellut
varmaankin ... itsekin narrattava. -- On, kyllähän niitä on munia,
taitaahan niitä kaksi ja puoli paria ... saahan nuo, kun maksaa. Menehän,
tyttö, tuolta kyökistä hakemaan...»
Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi
suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja
sanoo Falkille:
»Minä toin teille kukkia ... ei mitään, on niitä siellä, täällä on paljon
kukkia kesällä, herrasväkien... Mutta tulkaa, tulkaa meille
juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä,
ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos
mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta
juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka
kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä ... selskaapia, herra
Valkki.»

URHEILIJA TOMMOLA
eli