Kuolleet omenapuut | Page 2

kulkevat. Jossakin rinteell? he istuvat suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyv?t siin? kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain p?in, tuulenhengen v?risytelless? hapsia h?nen kaljun p??lakensa ymp?rill?. Onpa jokainen kivi t?m?n tien varrella h?nelle tuttu. Lyygia luo h?neen silloin t?ll?in kes?st? onnellisen katseen.
Sitten he k?velev?t edelleen, siimeist? lepikkopolkua. Sen poikki pursuaa puroja ylemmilt? mailta, keve?sti ja riemukkaasti solisevia, sy?ksyen ne katoavat lepikon h?m?ryyteen. Lyygia kumartuu juomaan purosta, ottaa vett? sammalp?isten kivien v?list? k?teens?, raikasta, kirkasta, iloisesti kiiltelev?? vett?; ja maasta k?siens? varasta katsahtaa h?n veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myh?ht?? Aapeli ajatuksissaan jotakin leikillist?, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! -- Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja h?n virkkaa puolittain itsekseen: ?T?st? min? ennen kuljin, noin pienen??, silloin Lyygia painaiksen h?nen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyv?? ja hell?? kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siin? niin pienen?, pienen?. Ja uneksien muuta...
Kaislainen sis?lahti, jonka rantatiet? he k?velev?t, v?lkehtii tyynen?. Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siell? t??ll? soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen puhelu kuuluu venheist? kauas...
Mutta tuolla toisella rannalla on tytt?v?ke? uimassa. He huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.
Muttinen ja Lyygia kulkevat tiet??n, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu l?mmint?, ja sytytt?v?t siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siin? he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sill? tavalla vain siin? kes?? viett?en...
P?iv? on l?mmin, he sulkevat silm?ns?, he eiv?t katsele sinisen taivaan laupiaaseen ??rett?myyteen. L?mp? vain heit? ymp?r?i, metsiss? kaikkialla helisev?t yhten? pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee v?kev?n? ja ihanasti uuvuttaen. Antaa menn?, antaa ajan menn?: on kes?, l?mmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ik??nkuin vihjaten jotakin arasti...
Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen p?iv?! -- Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt j?lleen kulkevat kotiin p?in, rantaan, johon he j?ttiv?t venheens?, tuntien kumpikin ihossaan p?iv?n raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta t?ynn?. Hiljaa niittyjen teit?, yl?s m?ki? ja alas toisia, keskell? karjankellojen soittoa ja k?kien kukkumista.
Paikoin he pys?htyv?t niemien kuumille kallioille, joilla veden heijastus h?ik?isee silmi?, k?ll?ttelem??n, lep?ilem??n. Ja yh? vaiteliaammiksi he tulevat, yh? suurempi, ep?m??r?isempi onni tulvii heid?n ylitsens?. Syreenien tertut Lyygian l?mp?isell? povella ovat lakastuneet, mutta h?nen katseensa hatun pehme?n reunan alta hymyilee pelkk?? hyvyytt?.
Tuolla lahden rannalla matalalla n?kyy vanha ristikirkko, tuuhean ja kukkivan kalmiston keskelt?. Sen kalmiston l?heisyys aivan kuin yllytt?? heit? iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydest?, joita he viett?v?t t?ll? kertaa suuren raidan varjossa, lehvi??n ik??nkuin surren liikuttavan.
On ilta, p?iv?n j?lkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein pakahtumaan, py?rytt?nyt p??t? kes?n l?mp?isill? mets?tuoksuilla; viilenev? ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin j?lleen kotia kohti.
Auringonsauhu on harsonnut omituisella h?myll? kaikki, tehnyt maailman vuoristomaisen suureksi, peitt?en siit? viimeisetkin yksityiskohdat n?kym?st?; se on loitontanut maat ja sulattanut m?et ja mets?t utuiseksi yhten?isyydeksi, tuo kev?tkes?inen autere, joka ei l?henn?, pienenn? eik? selvenn? niinkuin syd?nkes?n ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa soluvat he l?mp?ist? vett? pitkin, monien saarien v?litse. Lyygia on j?tt?nyt melan pois, h?n istuu kumarassa, k?sill??n laitoihin nojaten, aivan kuin j?nnityksess?, ja jotakin yh? ihanampaa ja ihmeellisemp?? odotellen. Joskus pyrkii h?n huudahtamaan, onnellisena maailman kauneudesta, huutamaan lyhyeen, hell?ll?, hiljaisella ??nell?. Jotakin laulurastaasta h?n tahtoo huudahtaa, sill? ilta on tullut ja y? l?hestyy, tuskin yht??n h?m?rtyv? y?; laulurastaan ??ni kajahtelee metsist?. Mutta silloin Muttinen leikki? laskien vaientaa h?net, niin suuri on h?nen ep?m??r?inen, hiljaisuutta vaativa onnensa.
Venhe soljuu syv?? vett? pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia s?ps?ht??: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea kalliosein?, saari, joka nousee varmaankin, silt? tuntuu heist? t?ll? hetkell?, -- kymmeni? syli? pystysuorasti veden syvyydest?: niin omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. ?Katso, B?cklinin Kuolleiden saari, mokomakin?, sanoo Muttinen matalasti. -- ?Min? pelk??n?, vastaa Lyygia hiljaa, ja v?r?ht?? sit? oudommasta kauniin n?yn ja kammon onnesta, kuta l?hemm?ksi he tulevat mustaa kallionsein??. Nyt se ty?nt?? heid?n p?ittens? ylitse reunansa ulospuskevia m?hk?leit?. Haukat, jotka pesiv?t vuoren harjalla, viheltelev?t. Siell? t??ll? kuultaa illan h?m?r?ss? kalliosein?in raoissa pieni?, vihreit? pihlajantaimia. Kallionm?hk?leet vuoressa n?ytt?v?t olevan niin irrallaan, ett? luulisi niiden voivan v?himm?st?kin pudota. Muttista itse??nkin ne peloittavat. Alla on musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ??ni k?y hiljaisemmaksi, hellemm?ksi: ?Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren sein?ss?, pient?, pient?.? Muttinen laskee leikki?: ?Hyst, ?l? hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...?
Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin ??rett?m?n laajalta se n?ytt?? y?n himme?ss? ja tuokion kest?v?ss? h?myss?. Lieneek? y? jo h?m?rimmill??n? Aurinko ei ole viel? varsin laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reitti?; sen punainen lyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaper?isesti jyskytt?? kone kulkiessaan. Ja sielt? kuuluu sirmakansoittoa.
Kun laiva on kulkenut ohitse, se j?tt?? valtavat mainingit, joihin juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vy?ryv?t nyt korkeina, ne keikuttavat venhett? pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen yl?s ilmaan ja sy?ksev?t v?lkkyv?n aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka ovat py?reit? ja kiilt?vi? kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanv?kev??, kiilt?v?? punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua laskevasta auringosta.
Kotona j?lleen ep?m??r?ist? onnea lyhyen? h?m?r?n tuokiona, jota on kev?tkes?n y?.
* * * * *
Mutta kun h?m?r? katoaa ja Lyygia on poistunut,