Kuolleet omenapuut

Kuolleet omenapuut

The Project Gutenberg EBook of Kuolleet omenapuut, by Joel Lehtonen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kuolleet omenapuut Runollista proosaa
Author: Joel Lehtonen
Release Date: September 17, 2005 [EBook #16708]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEET OMENAPUUT ***

Produced by Matti J?rvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

KUOLLEET OMENAPUUT
Runollista proosaa
Ensimm?isen kerran julkaissut Kustannusosakeyhti? Otava 1918.

MUTTISEN ONNI
eli laulu Lyygialle.
?Mit?, h?h?? sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. ?Ett?k? min? olen pomomies?... Ett? asun kuin Horatius, -- kaikkein alamaisimmasti se my?nnett?k??n, turkkilainen! Ett? minulla on Tusculum, vai mik? se huvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut h?nelle sabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, h?n palveli Maecenasta, min? -- yleis?? ... viidenkymmenen pennin kirjoja myym?ll?...?
Se ?Tusculum? on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa ajatellakin kes?n alkaessa tulla, kaupunkilaistalven j?lkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, ett? se tekee Muttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kes?isen ajan ty?t?n paratiisi...
Sievoisen matkan p??ss? kaupungista, h?nen synnyinseudullaan, huvila m?ell? Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen v?litse pilkottaa lahdelle h?nen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siell? varsinkin kes?n ensimm?isin? p?ivin?, juuri silloin kun h?n on ylen kyll?stynyt ja v?synyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla k?ll?tt?misell? on h?nelle j?lleen uuden ja kulumattoman lumous.
Niin uupunut h?n on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskins? takana t?rr?tt?misest?, ettei h?nen otsansa viimein kev??ll? jaksa en?? mit??n ajatella, ei mit??n muistellakaan. Ett? h?n haluaa vain heitt?yty? luontomuorin leve??n ja pehme??n helmaan. Ainoastaan k?ll?tell?, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mik??n, ei filosofi eik? porsas! Olla kuin h?n ei olisi -- mink??nmoinen olento.
Onni on h?nelle kes?n alussa t?ysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellist?, ep?m??r?ist? rauhaa.
Kauneimmat, enimm?n vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kes?n ensimm?iset p?iv?t. Ja y?t, joiden valo on kuin heleint? kultaa; se ymp?r?i h?net l?mp?isen?, sanattomana onnena.
Kev?tkes?n aamuna, y?n j?lkeen, jolloin h?n ei ole valvonut eik? nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellerv?t luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee h?n laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle h?n p??see kamaristaan. Suoraan edess?, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveit? ja tuoksuvia. Toukka ei ole niihin p??ssyt, t??ll? er?maassa; kukat ovat puhtaita, puut ik??nkuin ripoteltu t?yteen riisiryynej?, tai kasautunut oksille lunta: niin on nuppuja niiss?, ja vastapuhjenneita kukkia. Niist? levi?? huoneeseen mainio haju.
Mutta tuomien sivuitse s?ken?i kes?inen aamumaisema ymp?rill?, kirkasta ja l?mmint? valoa. On viel? varhaista. Lyygia, -- sill? niinkuin Horatiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynn? moni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sill? antaa Horatiuksen oodien lemmityisen nime? omalleen olisi Aapelista julki r?yhke??; -- niin, Lyygia -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat viel? pitk?t ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesist? ja noroista, lahden rehevilt? rannoilta. Pienimm?nkin ruohon k?rjess? kiiluu moniv?rinen vesipisara. K?et kukkuvat. Kaikkialla v?lkkyy v?risev? kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen neniss? heiluvat. H?n k?ll?ttelee viel?. Ei malta sitten en??, her?tt?? Lyygian, mokomakin Horatius: h?n tahtoo teet? isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen k?en kukkuessa iloista kukuntaa.
Sitten Aapeli sy? ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison m??r?n, ja kuusi kananmunaa, sek? hilloa puoli lautasellista, ja h?rppii kannun hapanta piim?? p??lle. Sitten h?n kuhnailee tyytyv?isen?, t?ysin vatsoin.
Ja nyt h?n l?htee Lyygian kanssa, jolla on v?lj?n? h?il?htelev? puku ja k?dess? iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niill? h?n k?tkee veikeilevi?, kirkkaita silmi??n, -- k?velem??n, katselemaan, n?iden mukavien kes?p?ivien kuluksi. Toisessa k?dess? on Lyygialla pieni ev?skori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he l?htev?t Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille manterille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinert?vin?. Parhaiksi hiirenkorvalle p??sseet rantojen koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehme?piirteisi?, ne ovat kuin mit?kin keveit?, vihert?vi? strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat n?kyviin et?iset maisemat: niist? ei erota kes?isiss? autereissa mit??n yksityiskohtia eik? v?rej?, kaikki on ep?m??r?ist?, utuista ja sinert?v?? ... ik??nkuin unta.
Aurinko l?mpenee yh?. Pilvet heijastuvat ulapan syv??n ja suureen veteen moniv?risin?. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsim??n, hikoillen ja hiljaa...
Kas vett?! Veden kalvo s?ken?i paikka paikoin t?ynn? smaragdeja: ne ovat lepp?terttuja, niiden vihreist? kuorista kimpoaa jokaisesta ter?v? s?de. Muttinen sanoo: ?Siin? sinulle jalokivi?, Lyygia!? Lepp?terttuja, jotka ovat l?hteneet parveilemaan leve?n salmen ylitse ja pudonneet l?mp?iseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimm?t, toiset el?v?t viel?. Niit? on usein vieri vieress?, laajana kirjailuna: tuhansia vihreit? kuoria salmi t?ynn?.
Toisella rannalla he nousevat hiljaa m?elle, l?mp?isilt? rantaniityilt?, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat kyl?iselle harjulle. Siell? kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelev?n maantien varrelta n?kyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskelt?, tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ymp?rill? oraspellot hohtavat.
Nyt he painuvat j?lleen vaaralta notkojen viileyteen.
Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kev?tkes?inen aurinko, niin juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan mets?n tuoksu, ett? he tulevat v?hitellen sanattomiksi, ett? heid?n tarvitsee puhua yh? v?hemm?n, kuta kauemmaksi he