Kuninkaan-alut | Page 2

Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin
monta, kun se muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi
hyökkäyksen kirkkoa vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa
hyvin paljon Ibsenin elämän oloihinkin.
Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v.

1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa.
Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi,
samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole
mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin.
Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun
norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon innokkaan
runon "Veli hädässä" (En broder i nöd), joka sisältää ankarampia
sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa lausunut.
Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli hänellä
vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia apurahaa
matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois Norjasta
ensiksi Roomaan.
Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava.
Hän oli hakenut "runoilijan-apurahaa" (digtergage), mitä jo oli
Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei tahtonut
siihen suostua, koska muka Ibsen "Rakkauden komediassa" oli
solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää
valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut,
niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866).
Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä
kirjoittanut "Kuninkaan-alut" (Kongsemnerne, 1863). Ja tultuansa
Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka
nimi oli Brand (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen
paikan pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi
samanlaatuiset syväaatteiset kappaleet Peer Gynt (1867) sekä "Keisari
ja Galilealainen" (_Keiser og Galilæer, 1873).
Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin Saksassa,
on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja, jotka ovat
herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta keskustelua, ne
kun usein liikkuvat ajan "palavien kysymysten" alalla. Nämä kappaleet
ovat "Nuorison liitto" (De unges förbund, 1869) "Yhteiskunnan tukeet"
(Samfundets stötter, 1877), "Nora" (_Et dukkehjem, 1879), "Haamuja"
(Gengangere_, 1881), "Kansan vihollinen" (En folkefiende, 1882) ja
"Metsäsorsa" (Vildänden, 1884).

Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin
elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja
nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen
katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee
etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on siis,
että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen
tositaiteellisimmaksi, "Kuninkaan-alut", syntyi juuri siihen aikaan kuin
runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä draamassakin
kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan mielen, ja sen
Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta toiselta puolen
esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka selvemmin kuin
kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa saavutettuna sen
harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään ainoastaan
vaadittuna.
Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen
alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria
maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen
herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut
osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse kertoo,
vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous
Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan,
kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia
lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan
tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa
kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli
hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli
suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla.
Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee "vapauden ja
oikeuden", vieläpä "muinaisen roomalais-hengen" edestä, kummako
että draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota
vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja?
Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla
myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64,
ja näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer

Gyntissä.
Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden
kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan
kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä
Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten
ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten "Inger
Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan
valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun
alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi.
"Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä
etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti
seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä
löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin
miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan
yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä
muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti,
draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän
on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa
esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä
vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata
yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa
vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden
kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä,
itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään.
Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että
draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista
pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä
Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon,
ja tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin