Kuningas Lear arolla | Page 3

hän kutsui vieraaksi mieheksi
testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten ajoi
kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä ei hän
osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli hänellä
tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja puhkia,
ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen ja
sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi ja
koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin,
täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä
muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan -- yksi hyvä.
Pitipä äitini häntä oikein arvossakin ... vaikk'ei häntä meillä sentään
ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara
tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju.
"Ihan niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma.
Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä nurkkaan,
eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei kenenkään
ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli hänenkin syödä
yksinänsä. -- Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule vielä kenenkään
syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka. Aina aterian
alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa vadillinen puuroa,
noin kuuden naulan verran.
-- "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa sanoa.
-- "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.
Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa,
mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.
-- "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin luona,
tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat lukkoon.
Mokomakin pasuna."
-- "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin
Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot
sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä taas
olen vaiti pikkuruisen."

En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla Martin
Petrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.
Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.
-- "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän
pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen
kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut
pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja
häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen
sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole
milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä
marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää
hyvin monesti.

IV.
Semmoinen oli tämä hämmästymätön ja itseensä luottava jättiläinen.
Mutta pitipä vaan hänelläkin olla alakuloisuuden ja synkkämielisyyden
hetkiä. Ilman mitään nähtävää syytä rupesi hän välistä äkkiä
ikävöimään. Hän sulkihe silloin kammioonsa ja ulisi -- niin ulisikin
kuin kokonainen mehiläisparvi. Tahikka käski hän kasakkipoikansa,
Maksimkan, luokseen ja pani hänet lukemaan ainoata taloon eksynyttä
kirjaa, joka oli osa Nevikovskin "Lepäävästä Työntekijästä". Tahikka
pantiin Maksimka laulamaan. Ja Maksimka, joka ihmeellisen
onnenoikun takia oli oppinut tavaamaan, läksi lukemaan, katkoen,
niinkuin tavallista on, sanoja jos miten päin ja pannen koron milloin
päähän milloin toiseen. Ja tällaista sitä sitten tuli:
-- "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle
kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin seurauksiin,
sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene
mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin
taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla
äänellä jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin:
"Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si--!" Mutta Martin Petrovitsh

pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi
muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä
hänen sijansa enää häntä enää tunne!
Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi
palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket
pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin
miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen
ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus häntä
vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka tekisi
mieltä raskaaksi. Niin -- Harlow, tämä kolossi, pelkäsi kuolemaa!
Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta,
synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan
älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän
kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella
ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.
Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin
Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee
valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun
naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata
kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika
joka ei huoli mistään!
Venäläinen hän oli.

V.
Väkevät ihmiset, sellaiset kuin Martin Petrovitsh, ovat ylipäänsä
hidasluontoisia, flegmatisia; Martin Petrovitsh sitä vastoin oli herkkä
suuttumaan. Varsinkin koetteli hänen kärsimystään muuan Bitshkow,
hänen lankonsa, (vaimovainajansa veli), joka oli kotiintunut meidän
taloomme elleihän juuri hovinarrinakaan, niin syöttiläänä. Bitshkow oli
pienenä poikana saanut liikanimen Souvenir, ja Souvenir'inä hän pysyi
elämän ikänsä; niin häntä nimittivät kaikki, yksin palvelijatkin, jotka
kumminkin kohteliaisuudesta liittivät isännimenkin, niin että siitä tuli

Souvenir Timofeitsh. Oikeata nimeänsä hän tuskin itsekään tiesi.
Souvenir oli raukkamainen mies; jokainen häntä halveksi. Toisella
puolen suuta ei ollut hänellä yhtään hammasta, jonka tähden hänen
pienet ryppyiset kasvonsa näyttivät vinoilta. Aina hänellä oli hyörinää
ja pyörinää; milloin pistäytyy piikain kammariin, milloin konttoriin,
vuoroin menee pappilaan, vuoroin kylänvanhimman luokse. Kaikkialla
häntä ajetaan pois, mutta hän vain hartioitaan kohauttaa