Kotona Kerttulassa | Page 9

kun molemmat
olivat valkeata korjaamassa.
-- Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.
-- No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä iltana.
Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen
kätensä lepää toisen airon päällä.
-- Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.
-- Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun
mielestäni.
-- No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan --
tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti -- mutta pohjaltaan hän kuitenkin on
kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.
Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän
loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia
tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä
arvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella -- sitä hän ei voinut
käsittää.
Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten
täytyi päästä höyhensaarille.
-- Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme -- sanoi asessori
-- yhtykäämme kaikin laulamaan "Maamme".

-- Niin, niin, tehkäämme niin -- huudahtivat nuoret; ja valoisassa
kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien ja
lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman
illan.
-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan
vähäinen purjevene kiiti pois.
-- Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, -- ei, tänään, sillä kello
on kohta yksi -- hyvää huomenta, hyvää huomenta!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään -- sanoi Helka kotiin
tultuaan.
-- Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät -- vastasi asessori
hymyillen. -- Kello kymmenen olisi Bruunon mielestä aivan aikaista,
vai miten?
-- Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me
tytöt emme sentään makaa milloinkaan.
-- No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika.
Hyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa hyvin kaikki tyyni!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?
-- Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo
Kontio nyt puhuu iankaikkisesti tuolla ulkona. Etkö muista, että meidän
piti poimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne
pään-aluksen alle.
-- Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?
-- Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo
sarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme hiljaa hiipimään, muuten

Bruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. -- No nyt meidän
täytyy mennä!
Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat
ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili
pensaitten ja kukkaryhmien yli.
-- Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja
narsissan. -- Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän -- nyt luulen, että
minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme valmiit.
Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan
kukkavihot pään-aluksen alla.
-- Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu -- sanoi Meeri ja viskasi
käsivartensa päänsä yli.
-- Minä en milloinkaan uneksi -- tuumasi Helka. -- Oikeammin sanoen,
se tapahtuu kuitenkin ani harvoin -- lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.
-- Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä -- sanoi Meeri
leikillisesti. -- Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian
myöhään huomenna.
Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja
näki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän
aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin tien,
joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo tunkihe
oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä yläpuolella, ja
vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki joku, joka
taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi kaikki
pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui
katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän
varmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen
edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.
Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti
vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella

silmällään.
-- Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!
-- Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.
-- Se olisi ollut ihan liian myöhäistä -- nauroi Helka, joka juuri pisti
kasvonsa pesuvatiin. -- Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein
kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee
kulkea?
-- Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä.
Vasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.
-- Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa
-- sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:
-- Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!
Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan
helmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka
arvasi.
Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka
sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen
tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran
ehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat
Kaikkivaltiaan luo.
Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, --