Kotikuusen kuiskehia | Page 8

istutettakoon hän muitten
koivujen joukkoon.'
Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu
olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin
juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja
jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja
pian sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää
yhdessä!'
Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä
vanha honka vastasi.»
Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli
ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he
olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto
oli synkkä, ja hän sanoi:
»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»
Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät sirpit
olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran

päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä
hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä
pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli
väkevä kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut
sovittelivat itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni
kukkura ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina
välimmiten täytettiin.
Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle
virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan
iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret, että
olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun
asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.

6. KÖYRIMARKKINOILLA.
Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin
huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin
oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen
vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja
otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen
reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava,
sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät
annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät.
Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin
aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän
hevosellansa markkinoille.
Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin
päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi
vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset
äidillensä, -- ovesta ulos.
Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan
vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta
huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes

joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu
sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana, istui
heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he nyt
läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui pyöriin
kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen edennyttiin
sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi patruuna Roosin
kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän
piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.
Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää
tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja
poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä
millekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin
syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.
Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet
taskuissa pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi
jotakuta hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä
haki, sillä nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä
tulemaan kanssansa kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan.
Vihdoin hän meni kumminkin.
»Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi», sanoi Mikki, »minä ostan
sinulle semmoisen, jota parahiten haluat.»
Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta
Mikki maksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin.
Lyylin posket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän
kulki pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki.
Hän oli niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat,
katselivat häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän
punastuivat. Vähän matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli
heitä kohden kaksi nuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi:
»Hör du flicko der! Ä' du svensk?» (Kuuletko tyttö siellä! Oletko
ruotsalainen?)
»Ole sinä vaiti, venskalainen», vastasi Mikki, »taikka mene pois

venskas kanssa.»
Hän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet
kääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas:
»No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko» (Kyllä tuo on
hyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän
suomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja
siellä kyllä suomeakin osataan.
Mikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.
Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut
vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: »Siitä ei
saa selvää.» Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,
joka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut:
»Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?»
»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein
kaunein