Koti | Page 7

«entisellä
lemmityllä» tuntuu piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään,
ettei omani milloinkaan lämpene häntä kohtaan.
Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut
nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että
suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta
sen huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut
mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä
ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi
minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso
pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani
oli joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen
sikseen, ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen
kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen
ruvennut -- itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden
taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja
proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä
tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan
ja kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset
päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, -- sillä
siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, -- jotka saivat
nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä tahdon
kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat muististani.
Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun väsymyksestä ja
ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja heikkohermoisuudesta
hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä niin haihduta kuin
pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se vaivaa minua
tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta
rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen
luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»

Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin,
Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.
Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon,
joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet
olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, vaalean
punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja ystävälliset.
Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat kauniit -- joka
naisille on tärkeätä -- eikä hän niitä turhaan näytellyt, ja se seikka
kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui aistikkaasti, melkein
aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, jota hän rakasti ja aina
käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin viehkeätä ja miellyttävää.
Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän liikkui hiljaa ja hänen
äänensä oli sointuvan suloinen, mikä Shakespearen mukaan on naisten
oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä hänet levähtämässä
pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi hyväilemässä lastaan,
mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä suuressa taloudessa
toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen kasvattajana. Ja
kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut hänet toimimaan
uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan vastakkainen;
mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista tullut hänelle
todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski läheisesti hänen
sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja sulous. Liinavaatekaapin
sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea pöytäliina riemastutti hänen
sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä ja kärpäsiä hän vihasi -- niin
paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt edelleen kertomuksessamme.
Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen
huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista.
Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen
ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin
vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä
milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» -- ajatteli hän -- «enkä aio
ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa,
kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.
«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän

näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»
«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»
»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä!
luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»
«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»
«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään
huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden.
Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»
«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit iltarukouksesi,
kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla hauskaa maaherran
luona?»
«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi
tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle
lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla
kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin, joka
ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko ja
lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa
lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden
säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi
turmellaksesi sen!»
«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä
iltana, Ernst; ei tänä iltana!»
«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä
päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet
itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»
«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen
Elise, vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.
«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä

umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa
tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten
hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi