Koti

Koti, by Fredrika Bremer

The Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Koti eli perhesuruja ja -iloja
Author: Fredrika Bremer
Translator: Alma Suppanen
Release Date: July 19, 2005 [EBook #16333]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.

KOTI
ELI
PERHESURUJA JA -ILOJA

Kirjoitti Fredrika Bremer
Suomensi A--a [Alma Suppanen]
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.

ENSIMMÄINEN OSASTO.

Aamuriita ja iltakina.
«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun
taukoamatta haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja
vasemmalle!» lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen
pois Jeremy Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.
«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta -- nuo oivalliset asiat ovat vähäsen
vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva
Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä
hiljaa.
Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen
vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä
seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet
keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven -- sehän
käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä -- niin
pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin
vierashuoneen ja lastenkamarin lävitse; -- sehän olisi mainiota!»
Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten
pantaisiin?»
«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin
kyllin!»
«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä
nurkassa istuu!»

»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin
edullista saada tähän ovi?»
«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»
«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, eivät
tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja
mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan,
kunnes muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen
paremmaksi; silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset
kuuluvat tietysti vanhoilliseen puolueesen!»
«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys
rakentamisesta ja hääräämisestä!»
Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana
sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän
teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät
karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta -- emmekö
vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen
kymmenettä ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata,
Liisaseni, ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei
ole mitään kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan,
ei mitään hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään
joka olisi helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin.
Elämä on todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen
tuhlattaisiin. Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi
kymmenen minuttia! Ja lapset, -- eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet?
Herran tähden, Elise-kulta»...
«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.
Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen
valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina
laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina
komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää;
mutta hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta
nuoret naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva

piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä,
tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli
tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi
tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis
hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella
kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi
tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa
olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne
näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä,
joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla.
Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät
kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin
painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja
vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen
jäykkiin, paljaihin oksiin.
«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti
tulijalle, ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»
«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin ollakaan?
Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja
mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä!
Olen ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista
sinuun tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»
«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan
kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin
köyhäinhoidosta?»
«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta
asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty -- siinä on mitä
alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»
«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»
«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»
«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»

«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. Herra
N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, niin
tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!»
«Mitä?