Korpelan seppä | Page 7

vaan opituksi", sanoi Maria ja puristi Tapania kaulasta, siten
antaakseen tietää mielihyvänsä siitä että Tapani oli ruvennut kirjotusta
opettelemaan.
Maria lähti nyt ulkokausteelle toimittelemaan ulkotehtäviään. Keveästi

hän nyt hulmakehti asiasta toiseen, ikäänkuin olisi unohtanut
raskautensa, ja hyräili erään uskonnollisen laulukirjan lauluja, kun ei
ilonsa tähden voinut aivankaan vaiti olla eikä viitsinyt nuoruutensa ajan
lauluja laulaa. Viivyttyään siellä ulkona parisen tuntia palasi hän
kamariin ja yli Tapanin olan katsottuaan huudahti: "No, sitähän tulee
kuin köyttä, johan siinä on kolme ihan kokonaista lausetta: 'Isä kyntää
kaivopeltoa. Äiti pesee rannasa vaatteita. Kerttu ajaa lehmiä metsään'.
Ainoastaan yhtä kirjainta puuttuu. Tuossa pitää olla kaksi ässää.
Tuommoisenaan tuo sana kuuluu 'rannasa', vaikka sen pitää kuulua
'rannassa', siis tuosta puuttuu toinen ässä."
"Kyllähän sitä muuten alkaisi tulla, mutta niinhän tuo tulee mutkaista
juuri kuin sika juoksisi riihitietä ja juostessaan vintturoisi sinne ja
tänne."
"Hm, se vika on heti korjattu. Tässähän on valmis tie käveltävänä.
Katsohan näitä paperissa himmeästi näkyviä viivoja. Tämän viivan
selkään istutetaan kaikki kirjaimet juuri kuin varikset aidan selkään,
ainoastaan g:n, y:n ja j:n hännät vetästään viivan alapuolelle ikäänkuin
tasapainoksi muille kirjaimille, etteivät siitä viivan päältä tuuskahteleisi
siimalleen kuni variksen poikaset aidan selästä."
Sen sanottuaan Maria otti Tapanilta kynän, istui Tapanin viereen tuolin
nurkalle ja sanoi: "Tässä se juuri tulee näkyviin alkukirjainten puute. Se
kirjotus ilman alkukirjaimia lauseitten alussa tulee tuommoista köyden
näköistä, vaikkapa sanat ovatkin täydet. Katsohan, miten toisen
näköiseksi muuttuu tämä sinun mutkainen kirjotuksesi, kun lauseitten
alkuun tehdään alkukirjaimet, vaikka niitä tulee vain kolme... Katsohan
nyt!"
"No, onhan tuo niinkuin sillä olisi siivet ja sarvet. Mutta niinhän nuo
ovat kuin tylsällä aseella tehtyjä sinunkin kirjaimesi", sanoi Tapani
ajattelematta ja kierti kätensä Marian kaulaan.
"Elähän sentään jaloin hyppää Jumalan viljaan. Olen ollut yli
kymmenen vuotta ottamatta kynää käteeni, eipä siis kumma jos ne nyt
tulisivatkin hieman hiilikoukulla tehdyn näköisiä. Vaan katsohan, kun
minä haen nutunkaavani, joissa näkyy vielä sen aikuisia kirjotuksiani,

niin saat nähdä että niissä kirjaimissa ei ole teon vikoja."
Sen sanottuaan Maria kiirehti huoneensa laipiolle ja kauan aikaa siellä
rumuttuaan palasi mustan tymperäksi tummunut paperikäärö kädessään
ja levitti sen Tapanin eteen pöydälle.
Tapani nyt katseli silmät rävähtämättä niitä kirjotuksia ja huulet
itsekseen liikkuivat. Viimein hän puistalti päätään ja vakavalla tavalla
sanoi: "Jos se on hyvää, niin se on niin hyvää, että minä en tunne
kolmeakaan kirjainta."
"Hm, sitä en minä kummastele", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin
viereen tuolin nurkalle. "Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi omalaisena,
että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu hieman
ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla vuorella --
-'. Onko se laulu sinulle tuttu?"
"Ei", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.
"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu."
"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi
montakaan värsyä."
"Mitäs värsyjä muistat?"
Nyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja
sormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:
Kuka sitä saattaa sanoa että Torvelan Liisa on hullu? Punasella reslalla,
valkealla tammalla Kajaanin linnaan tullu.
Kajaanin linnan edessä on veden harmaja kivi; siihenpä on kirjotettu
Torvelan Liisan nimi.
"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani", keskeytti Maria melkein
huudahtaen.
"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän

niinkuin viittatietä... Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä
kirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria ja
toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna,
niin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin myöskin
saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista."
"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin
puoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt."
"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan
olisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt
että vähästä terve ymmärtää... Mutta se aikahan on mennyt. On sama
kun kaipaisimme kolmannen vuotista lunta."
"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan.
Tallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata sinua,
joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään muitten oppiin
antautua."
"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi tulevana
miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin antautumista. Mutta
sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi minulle ilmottanut."
"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä
näin lapsellisiin hommiin."
"No, sinun tähtesi, Mariani."
Tässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria
ei kyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja
käsillään puristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.
Äänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa
kasvoihin ja hymyillen sanoi: "Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on
kiertänyt."
"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin", murahti
Maria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä

lojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa. Piteli
vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti sykki
hänen kasvopäähänsä.
Siinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa
kaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: "No, todellakin se on
päivä kulta siivin lentänyt, kun kello