Korpelan seppä | Page 2

veri roiski kyntyräisistä, löi
käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.
Maria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa
maahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt
mitä tehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan
mielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan,
joista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin pieksi
käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne, ja
yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui
katkeamattomat voivotukset.
Tuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti
juoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse,
joka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan

sinnepäin ja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa
seisotti hevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: "Mikä on
tullut? Onko joku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?"
"Maatikilta on kaviot lähteneet", kuului Marian suusta hätäisesti
melkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.
Isäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota
tehdessään sanoi: "No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on
kaviot vienyt!" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä
tapausta. Silmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri
ruskeitten silmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli
noussut ja laukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla
tavalla pieksämään itseään.
Maatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään ja
sanoi: "Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat." Sen
sanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa
iski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat liikkumattomiksi.
Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja kahdella vihlauksella
aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena lähti tulemaan
mustanruskea veri.
Tämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan
Maatikkia lihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun
Maatikista oli nahka tangolla ja lihat suolassa.
Maria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä
kiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: "Voi, voi Maatikki
parkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!"
Hän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun
muutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle
meni hän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän
lypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: "Voi, voi että ei ole
minulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti
lehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus."

Talon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä
että Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa
korvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja
lehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista
päätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: "Oma syysi! Mitä
laitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut
ilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei meidän
lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon
silmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui
miehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla viisaampi.
Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta, joka ei ole
vahinko, vaan tollistus."
Tähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan
lisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja
kävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti
huoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.
Huoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän
laidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän vaatii
ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin tulemassa
äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä tilassa
ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös ja puisti
päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja kätensä ja ne
pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen siihen kampasi
hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan taaksepäin.
Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen korvallisiltaan yhä
kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen jääneitä lyhyitä tukan
haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon juurelle ja sovitteli
muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin mahdollista. Viimein hän pisti
kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa ja istuutui kankaansa taakse,
otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa poikimiin. Mutta kangas tuntui
tavattoman raskaalta polkea ja sukkula rupesi tärisemään käsissä eikä
osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen kertaan tarjosi. Nyt Maria
laski sukkulan kankaan päälle, vapautti jalkansa poikimia polkemasta
ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien takana liittämään kiinni, mutta
sormet tuntuivat kankeilta ja silmät hämärtyivät väkisten tunkeutuvista

kyynelistä. Maria koetti viihdyttää itseään katsomalla talon lasten
kiikkumista kun ne iloisina kuni perhoset paisteella kiikkuivat, istuen
molemmissa päissä keskeä telineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei
tämäkään tuntunut huvittavan.
Hän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla.
Mutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului
väräjävät sanat: "Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi kotiin...
Voi voi... Eikö hän edes näkisi unta minusta... Kunpa tietäisin missä
hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin. Mutta seitsemässä
viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman aidattoman... Hyvä
Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani... Jumala yksin tietää kohtaloni."
Mutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva
kirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.
Nyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse,
näki hän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa
pitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla,