Korpelan Tapani | Page 8

olisin tehnyt h?nelle vaikka mit? hyv??. Itkin h?nen vuoteensa vieress?, jossa h?n viel? v?risevin huulin kertoi juttuja ja v?liin luki virren v?rsyj? ynn? muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin h?n auttaa vanhuudessa, kun pahat p?iv?t tulevat.
Tautivuoteensa oli h?nell? ikkunan poskessa penkill?, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siin? h?n nousi kerrankin istualleen, katsoi ikkunasta ulos. P??ns? vapisi, ??nens? v?risi, kun tuumaili harvasteesen.
?Lehti puuhun, ruoho maahan, min? marras maanrakohon.?
Sitten h?n lausui minulle: ?Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman k?py leuallani, tuonen ohjat olkap?ill?.?
H?n painui vuoteelleen, kirkasta vett? ilmausi syviin silm?kuoppiin, ja suurina hernein? vier?hti se vuoteelle, kun vanhus p??t??n kallisti. Syv?lt? n?ytti l?htev?n ne tuskalliset huokaukset, joita h?n kaikin voiminsa koetti pid?tt??, ett? ei ulos tullessaan synnytt?isi mink??nmoista ??nt?. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka karvan nen?st? ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin j?rvest? nostettu. Ei h?n puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.
Min? itkin h?nen jaloissaan, kun n?in, ett? paras yst?v?ni oli niin kipe?. Vaan sit? en voinut ajatella, ett? voipi kuolla. Viimein asettui h?nen tuskansa ja h?n n?ytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.
Aamulla kun her?sin, niin nukkui ukko rauhallisesti. H?n nukkui sit? unta, josta ei milloinkaan her??. Min? en tahtonut oikein uskoa, ett? h?n oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lep?si tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syv?t silm?kuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat v?lkkyv?t silm?t, jotka s?ihkyiv?t kun h?n kertoi el?m?ns? vaiheita, hermotonna retkotti tumma k?si, joka viime vuonna niin usein silitti p??t?ni ja taputteli olalleni, levollisina n?kyi kuin vuori kes?p?iv?n? tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa yst?v? ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikk??n n?k?nen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu yst?v?, jonka syd?n viel? eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla yst?vyydell? toivotti Jumalan siunausta el?m?ni matkalle.
Kaikki oli siin? mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen v??ryyden, ett? vei parhaan yst?v?ni ja hyv?ntekij?ni. Vaan siin? ei auttanut itku eik? valitus. Surma teki teht?v?ns?.
Min? j?in orvoksi. Orvoksi j?in, sill? vanhemmistani ei tuntunut olevan mit??n turvaa, synkk? pelko vaan heid?n julmuudestaan kierteli tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen rep?issyt kierrelless??n,

X.
Kissasta taas tuli harmi.
Nyt kun ei j??nyt mink??nmoista yst?v??, niin rupesin opettelemaan lukemaan, ja siit?p? sainkin huvitukseni. Aloin lukea mit? kirjoja vaan saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta lukemaan, vaan min? varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja miellyin enemm?n siihen kiellettyyn hedelm??n. Silloinpa vanhemmat kokonaan kielsiv?t muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja katkismus aivan selv?. Min? kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen ty?ksi. Siin? oli heill? selv? todistus, kun minun mieleni riensi paremmin maallisten per??n. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyv?st? ollut apua, niin t?ytyi olla pahasta, arvelivat.
Mutta mit? enemm?n komennettiin lukemaan niit? pakollisia kirjoja, niin sit? vastenmielisemmiksi ne k?viv?t ja sit? enemm?n halutti vaan lukea maallisia kirjoja. Ja sep? veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat vaikeroida, ett?
?kyll? sen n?kee, ett? sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa mink? voipi, niin eih?n Jumalan tuomiolla anneta siit? synti?.?
Ja siit? syyst? tarkenikin selk?nahkani mielest?ni liikojakin kertoja.
Semmoissaan se meni aika edelleen.
Er??n kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat joukolla seurojaan pit?m??n. Is?ni oli esimiehen? lukemaan saarnoja ja veisaamaan virsi?. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heid?n hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi s??ksi. ?iti otti minua k?dest?, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten kanssa veisata h?velt??. Mutta eip? aikaakaan, niin kissa siell? lattialla nosti h?nt?ns? pystyyn, selk?ns? k?ykkyyn, jalkansa niin pitkiksi kuin voivat veny? ja silloin laukata k?ykk?si korvat pystyss?, ikenet irvell??n, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia. Se kiepasi sen penkin alle, jossa min? olin istumassa, ja siell? se alkoi kopperehtaa muutaman pienen kenk?rajan kanssa. Min?kin aloin kohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnell? lattiata raaputtaa, niin silloinpa kissa k?r?hti kinttuuni t?ysin sylin, kynnet harallaan kimppusi ja k?rysi, potki ja kuoputti mink? osasi. Min? ilosta ja s?ik?hdyksest? p??stin sellaisen ??nen, ett? jokaisen silm?t irtausivat virsikirjasta. Vaan silt? ei veisuu keskeytynyt. ?itini vaan sanoi hyvin katkeran haikeasti:
?Herra Jumala hyv?sti siunatkoon tuota lapsiraukkaa?, painoi p??ns? alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, ?kuinka sin? ilke?t olla tuommoinen??
Harmillisen n?k?sell? mielell? alkoi h?n taas veisata ja ??nens? vapisi. Kissapa j?lleen k?h?hti jalkoihini, vaan min? p??tin, etten p??st? t?ll? kertaa mit??n h?iritsev?? ??nt? ja koetin pid?tt?? sit? sis??ni, ett? silmist? vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu rakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja. Juuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi siteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, ett? sana katkesi jokaiselta kuin puukolla ja silm?t erosivat kaikilla virsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin