Kootut teokset III: Näytelmät | Page 6

Hannun talossa. Aika v. 1632, heti
jälkeen Gustav II Adolfin kuoleman.

Sali; sen perällä ja sivulla ovia. Salissa useampia tuolia, ja seinällä
riippuu vanha kiväri ja miekka. Muutoin kaikenlaisia huonekapineita.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
ELMA. Sitte LIISA.
ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä). Oi, oisitko, mun armas
Niiloseni; Vuor' oisit vankka vasten vihollista Ja kilpi vahva kunnon
kuninkaamme, Maan kunnia ja onni omiesi, Mesmarja kallis mulle
tultuasi! Liisa tulee sivu-ovesta. Nyt sydämmeni, armas anoppini, Nyt
sydämmeni sortuu suruistani Ja hetken vietto tuntuu tukalalta, Kuin
unettoman talvi-yösen vietto: Ain' ajattelen nuorta Niiloani, Hän
kaatuneeko vaiko voittajana Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme --
Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!
LIISA. Ah! Suru synkkä kukat kaatelee Ja paljot huolet riemun runtelee,
Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme: Hän voiton voipi tuoda
taisteluissa Myös Niilollemme kera kuninkaansa, Siis hälle toivos,
uskallukses anna!
ELMA. Sen uskon, että teillä tuimemmillai Ain' avun antaa korkein
kaikkivalta; Mut kaipaus on mulla murtumaton Ja toivoni kuin kulo
sammumaton. Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!
TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. HANNU.
HANNU (tulee kammarista). No mitä täältä murhepakinoita Taas
korvihini kaikuu kammioon? Te urohosta varmaan vaikeroitte, Se tapa
vanha vaimoväell' onpi?
LIISA. Hän miehestänsä kantaa murhemieltä, Mä lohdutusta tarjoan
kuin äiti.
HANNU (tuimasti). Tuon lapsen pää on vailla viisautta, Kun kadehtii
hän urhon kuolemaa, Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan. Mon' elämäss'
on hetki katkerampi Kuin kuolema, eik' anna tullessaan Sen kalliimpaa
kuin katoavaisuutta; Kuolossa hetken karvas taistelo Avaapi portit
uuteen elohon.
ELMA (huoaten). Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani, Jos Niilo elää,
soisin eläväni.
Peittää esiliinalla silmiään.
HANNU. Äl' itke suotta! huoles haihduttele! Sen tiedän, että kunnon
kuninkaamme Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan, Ja kuljettaapi pojat
kunniaan; Sen tiedän, että Suomen sotilailla Viel' isäin veri soutaa
suonissaan, Niilonkin tunnen notkeaksi ja Ripeeksi kuin on peura
poikana. Hän karhun voimin miekkaa mittelee! Ja minkä tuli tekee
tappuroissa, Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan, Sen hävittää hän
sortain vihollista. Siis murheen piikit revi rinnastasi; On parahin ett'
anot taivahalta Myös pojallesi verta vanhempansa.
ELMA. Sen totta lausuit, armas appeni. On urhotöihin Niilo syntynyt.
Hän hyvästäissä toisti sanoillaan Elonsa halvemmaksi kuoloaan, Mi
sankarmuiston tullessansa tuopi.
LIISA (Elmalle). Mitenkä lausui? Vielä muistatko?
ELMA (raskaasti). Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen; Vaan ennen
kuolon-tuomioni voisin Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.

HANNU. Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu, Jost' ennenkin jo parkui
vaimot, lapset, Kun hyvästäissään urhot lauloivat, Se kuuluu näin, se
kuulkaa kyyneleittä.
Lausuu.
Ei korpikarhuin seurassa Voi loistaa maine sankarin, Kun hongat ei voi
haastella Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.
Vaan siellä maine ansaitaan Ja kalvat välkkyy kunnian, Miss' urhoin
verta mittaillaan Ja voitot säikyttävät maailman:
Hyvästi hyrskyt lapsien! Hyvästi vaimon vaikerrus! Yks' kerta teitä
syleilen, Niin sankar'-riviin rientää urhous.
Elma peittää silmänsä ja itkee.
LIISA (ottaa Elmaa kädestä). Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten Sun
poskiltasi ruusut runtelee, Ja rintas toivon loiste himmentyy, Luo
uskallukses' silmä taivahalle!
Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.
ELMA. Aih! ryske, ryty!
HANNU. Niinkun vauhko varsa Sä säikähdyt, jos risu räisähtää, Tai
varis lentää lähi varvikkoon, Vaikk' oven takan' olis' armahasi.
ELMA. Mun armaani.
LIISA. Työt Luojan arvaatko?
KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISET. ANTTI.
HANNU (Antille). Ahaa! sä poikani jo Turusta Kotia ehdit. Mitkä
sanomat Sielt' tänne kuuluu?

ANTTI. Kuuluu kummia.
ELMA. Ah!
ANTTI. Sanomat on tuotu Saksasta: On kuninkaamme tehnyt
sankartöitä Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä, On saanut voittoja ja
kunniaa!
HANNU (arvokkaasti). On saanut voittoja ja kunniaa.
ELMA. Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi, Jonk' kalleutta kaipaa
rintani! Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin, Ja ehkä kuolee henkens'
uhraten Edestä uskomme ja kuninkaan, -- Mut unhottanut on hän
synnyinmaan. Miks itseään ei sille säästää vois?
HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti). Unohda lapsi huolivirtes pois!
ANTTI (jatkaa). Mun sydäntäni särkee, karvastaa, Sanomat iski sieluun
syvimpään, Vereni riehuu, suonet repeää! Ah! Olisko nyt tässä
viholliset, Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät! He nielkööt liekkiväistä
kirousta!
ELMA (raskaasti). Ah, hirmuista! -- On varmaan onnetonta?
ANTTI. On onnetonta eikä onnetonta: He kaataneet on kunnon
kuninkaamme, Sen Gustavimme, suuren sankarimme, Ja taistelijan,
jalon Taavettimme, Urhomme aimon voiton vehkehistä, -- Maan
vieraan multaa huuhtoi hurmehensa, Vieraassa maassa mahti-henkensä
Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.
ELMA. Mua pyörryttää!
LIISA. Mä pyörryn, enkä voi Enempää kuulla sanaa hirmuista.
Menee.
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET paitsi LIISAA.

HANNU. Ah, sieluni, jo poistu ruumihista! Vapise, hämmästy! Se
mahdollista Todella onko? Ei! en uskoa, En uskoa voi Pohjan leijonan
Kukistuneen kuin viirin horjuvan Etelän ärjystä. Voi! kadotus Mua
huimaisee, mun nielee kuolema, Kuullessa sankar'rinnan sortuneen,
Kadonneen toivomme -- ah kirvelee! -- Kuoleeko totuuskin? Ei!
Elämää Himoitsee se ja valtaa maailman Perinnökseen. Sen himo
kunniaan Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja Totuuden enkel' antaa
armailleen -- -- -- Vaipuu ajatuksiinsa. -- Antille. Puhutko totta? Kerro
vieläkin!
ANTTI. Sydäntä ahdistava totuus on Ett' onpi kuollut kuningas.
HANNU. Ja nyt Lutherin-opin uskon-vapaus Vajonnut on kuin päivä
merehen.
Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.
ANTTI. Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin, Valaisten aina
Libanonista, Sen setripuista, hamaan Pohjolaan, Hongikko-salojemme
jylhistöön.
HANNU (ei kuullen edellistä). Se oppi, joka sielut taluttaa Pois
synkäst' ahdistuksen