Kertomuksia | Page 2

myötäjäisinä, oli hänellä
tuskin ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan
katunut valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli
hänen vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden.
Hän olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja
sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi
tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen.
Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen
näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan
ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös
senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa
vahvistaessaan.[2]
[1] Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän
pormestaria. Suom. muist.
[2] Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.
Françoise Merlier oli vast'ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei

pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen.
Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen
kylässä ei voitu käsittää, kuinka Merlier'n pariskunnan tytär, jonka
vanhemmat olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin
hennolta ja kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen
kasvonsa sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä
pysyi hoikkana. Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen
ihonsa ihan valkea ja punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa,
avonainen otsa, jonka ympärillä näytti olevan alituinen
auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa senseutulaiseksi, ei hän
kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä kyllä näkyi, ett'ei hän
ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta hänestä tuli aikaa myöten
hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä tuleva pyöreäksi ja pulleaksi
kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen vaitiolo oli tehnyt hänet
pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän aina nauroi. Pohjaltaan
oli hän vakavaluontoinen.
Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän
hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin
valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran toisella
puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän ei ollut
kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut Belgiasta
perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän rinteessä,
aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon päässä
siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten kotiansa.
Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt paikasta pois.
Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan siitä hiukan
kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi; useita kertoja
olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja nostaa kanteen häntä
vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet huonoon maineesen,
sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä hän tuli aikaan.
Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä. Laiska oli hän
kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan nurmella,
aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa hän asui,
metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri rehellisen
miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan hämmästyneet,
jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn linnan raunioilla.

Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa häntä, sillä hän oli
erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen, solakkavartaloinen mies;
hän oli pitkä kuin poppeli, sekä valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka
ja parta, joka kimalteli kuin kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina
päivänä selitti Françoise ukko Merlier'lle, että hän rakasti Dominiquea
ja ett'ei hän koskaan suostu menemään naimisiin kenenkään muun
kanssa.
Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier'lle Tapansa mukaan ei
hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo
ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä.
Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka
tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle.
Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi
vahtimaan ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella
puolen, ja olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa
ikkunasta. Asia oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan
helliä silmäyksiä toisilleen myllynpyörän päällitse.
Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja
totisemmaksi. Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana
toi hän aivan odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli
juuri pöytää kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti
vaan yhden lautasen lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin
nuo pienet kuopat ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier
lähtenyt etsimään Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä
olivat molemmat miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia
suljettujen ovien ja ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut
tietää, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko
Merlier kutsui Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä.
Ukko oli varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt
tapaamaan, tuo laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät
pyörälle, oli kunnon poika.
Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat
porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier
oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän

puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään
ei ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa
myllyineen, mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä.
Muutoin tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä
työhön, ja vielä sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi.
Myllyrenki