Kauppa-Lopo | Page 9

hän sen myö
niin huokeasta sen vuoksi, kun muuttaa pois. Ja että se on niin hyvässä
kunnossa, ettei suinkaan kymmeniin vuosiin tarvitse mitään korjauksia
tehdä. Sisähuoneet, ulkohuoneet, kellarit, joka kohta niin reilua ja
pulskaa. Tietäähän, kun itse ovat rakentaneet.
--Mutta täällä pitäisi pestäkin lauteet ja lattiat ja--
--Minä pesen, elä ollenkaan sitä sure. Laitan vedet ja kaikki valmiiksi.
--Muista sanoa, että siitä pari vuotta sitten tarjottiin kaksikymmentä
tuhatta, mutta eivät myöneet, kun maisteri silloin vielä eli. Eikähän sitä
kukaan siihen hintaan nytkään möisi, mutta rouva kun ei ole tottunut
asioita hoitamaan, niin tahtoo päästä siitä irti. Muista sanoa sekin.
--Kyllä, kyllä. Laita sitten padan alle myöskin tuli ja pane vettä
varistumaan. Ihan täyteen se pitää panna, että saavat ammekylpyä, jos
tahtovat.
Ulla läksi ja Lopo alkoi työtänsä. Varisti vettä, pesi lauteet ja lattiat ja
penkit. Reuhkasi niin, että hiki oli päässä.
Siinä häneltä unohtui sekä pahoinvointi että muu alakuloisuus. Eikä
suinkaan voimia puuttunut, vaikka olikin yhtä ja toista kokenut
maailman markkinoilla kulkeissaan.
Lasareetissa maannut jo monet kerrat--
--No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan
kanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa.
Tavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin
kauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein
hyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin.
--No, kuinka sinun kävi? Kerropas!
--Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja--
Ulla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli

saanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä
varmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla
mitään virkkamatta.
--Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa?
--Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti.
--Herran poika! Nyt on hukkapeli.
--Mikä on?
--Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi,
surma! Enhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni?
--Hevosella. Mutta--miks' niin?
--Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin. Saakuri--.
--En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen!
--Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia
enempää, ellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta
kuin veteen.
Hän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään.
--Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista.
--Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi.
--En jouda.
Hän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja
juosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä
tavoittaa.
--Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi.

--Ptruu!
Mies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli.
--Mihinkä semmoinen kiire?
Lopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan.
--Anna juosta aika kyytiä.
Hän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä
leski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa.
Kun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta
minuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä.
Siellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa.
--Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta.
Tämä vaan hiukan väänsi päätään.
--Niin mikä sitten?
Lopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan.
--Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä
Riikalle, joka parast'aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja pannuun.
--Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras.
--Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt.
Taikka minä menen itse.
--Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin--
Hän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään.
Rouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin.

--Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda.--Luulin olevan
tärkeämpääkin.
Hän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä
hihasta kiinni.
--Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista.
--Kenelle? Minkä hinnan?
Rouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä
ja inhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja
nenään.
Lopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli.
--Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra
Sarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on.
--Kuinka sen tiedätte?
--Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei
siitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen
hätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään.
--Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan
kaksikintoista--
--Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää
taloanne vähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin
Sarkanenkin. Kolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa.
--Minun täytyy mennä sisään.
--Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta--.
--Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen?
--Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan.

Rouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin,
eikä puhunut mitään.
--Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä
viis'.
--Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein.
Riikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun
takaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni.
--Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa?
--Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä
muutakin.
--Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan