Kauppa-Lopo

Kauppa-Lopo

The Project Gutenberg EBook of Kauppa-Lopo, by Minna Canth This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Kauppa-Lopo
Author: Minna Canth
Release Date: December 16, 2003 [EBook #10480]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KAUPPA-LOPO ***

Produced by Riikka, Tapio and PG Distributed Proofreaders

Kauppa-Lopo
Kirj.
Minna Canth
1889

I
Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän
rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui.
Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti
varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki
milloinkaan niinkuin nyt.
Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen,
kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin.
Semmoisesta suuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea,
eikä tämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka
hatarat seinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti
kumoon koko laitos.
Ei täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei
näöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa
hameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta
mitäs täällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö.--Lopo katseli häntä
ikkunasta, rautaristikon takaa.
--Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi!
--Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja
ompeli.
--Tuo juuri, tuo Römperin piika.
Römperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin, mutta
Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi.
--Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään.
--Ole tok' vaiti. Kun on karttuunileninki oikein.
--Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi
Kuopiossa pitää.

--Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää.
--Kuulee, että olet jyväskyläläinen.
Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin
ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa
limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen
harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut
molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti;
nuuskaa hän vaan piti huulessaan.
Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame
yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja
karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä.
Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin
parkittu.
Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa?
--Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki
semmoisia kuin sinä?
--Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat
esimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä.
--Vaan olethan sinäkin Kuopiosta?
--Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä
kuin minäkin.
Riitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli,
niin inhottava kuin olikin.
Äänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas.
--Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi?
--Mitäkö varten?

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja
hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea
läntti entisten lisäksi.
--Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet,
olen vanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös?
--Ei, mutta todenperästä?
--Ka, todenperästä ihan.
Hän nauraa hohotti, suu levällään.
--Kauppamiehenä minä tok' olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne
muistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan
vanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun
kuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi.
--Vai niin,--sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit.
--Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä
rahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! »Snälla
Lopo, sööta Lopo», pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit
juotettiin.
--Paljonko antoivat myyntipalkkaa?
--Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme
oikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika.
--Sinulla jo silloin oli poika?
--Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain.
--No, ja missä hän nyt on?
--Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona.
--Mitä hullua! Onko sinulla mies?

--On tok'. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä.
Papinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja
luonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa
sanaa milloinkaan.
--Vaan etpäs pysy luona kumminkaan.
--En malta. Sitä kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan.
--Lienet sinä sitä jo kiertänytkin aikanasi.
--No varmaan. Olen käynyt Kajaanit, Mikkelit, Savonlinnat, Joensuut;
nyt tuota eksyin tähän pahanpäiväiseen kylään.
--Mikäpäs tätäkään vaivaa? Toimeen tulee niinkuin muuallakin.
--Ei täällä ole edes oikeita ihmisiäkään. Vätyksiä, mitä lienevät.
--Joko sinä alat taas?
--No, vätyksiä ovat kuopiolaisten rinnalla, saat uskoa. Katsoppas nyt
tuotakin Römperiä, tuossa se taas kuhnustelee. Joudu, joudu!
--Mitä minä siitä? Olenhan sen nähnyt ennenkin.
--Pitkä kuin hongankolistaja, mutta niin laiha, että voisi vainen lukea
jok'ainoan luun. Minä hänet paiskaisin kumoon toisella kädelläni ja
lähtisin tieheni niinkuin ei mitään.
--Paiskaa, jumalan luoma.
--En häntä viitsi, kun on vaan muutama päivä täällä oltavana.
Lopo kopautti ikkunaan ja vilkutti kättään.
--Sisään, sisään, Römperi! Riitan silmät levenivät.
--Ettäkö kumminkin aijot--?

--Olehan vaiti.
Lukkoa kolisteltiin ulkopuolella, rautakanki jymähti maahan ja