Katajainen kansani | Page 2

on h?nen kipunsa ja kuta suuremmat ovat h?nen tuskansa, sit? kovemmin h?n huutaa, ja sit? kauemmaksi h?nen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin, pitkin katuja, tunkee seinien l?pi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle kaupungin muurienkin.
Hiki tippuu kardinaalin otsalta, h?net on k?sketty hankkimaan luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyh?n is?n ja h?nen kardinaalikollegionsa ep?suosio uhkaa h?nt?.
--Mik? antaa h?nelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy h?n itselt??n ja ymp?rill? oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selityst? antaa, sill? aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.
Silloin astuu esiin h?nen eminenssins? hovinarri, jota h?n kuljettaa matkoillaankin mukanaan, ja pyyt?? saada puhua.
--Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.
--Tukkikaa h?nen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja, mutta kipu on kaksinkertainen, kun sit? ei saa huutamalla lievent??.
--Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi h?n erehdyksens? tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me h?nen suunsa tukkeamme?
--Joka vaikenee, h?n suostuu.
--Sin? viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori riemuissaan.
Ja heti k?skee h?n py?velins? tehd? niinkuin narri oli neuvonut. Suukapula pistet??n syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla niskan taa. Ja kun h?net ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot jalkoihin kiinnitet??n, vaikenee h?n--ja kun h?net piikkituoliin istutetaan, vaikenee h?n--ja kun h?nt? hehkuvilla hohtimilla n?pistet??n, vaikenee h?n viel?kin.
Mutta kun kansa ei en?? kuulekaan h?nen huutavan, alkaa se itse huutaa. Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso huuto yli koko kaupungin:
--?l? luovu! ?l? tunnusta! ?l? alistu!
Eik? h?n alistunut. Sill? vaikkakaan h?n ei en?? itse voinut huutaa, lievitti se h?nen tuskaansa ja rohkaisi h?nen mielt??n, ett? kuuli muiden huutavan.
Ja h?n k?rsi, kunnes kuoli kiduttajainsa k?siin.
Mutta silloin jyr?hti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi huuto, riemuhuuto:
--Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!
Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.
Mutta narri nauroi partaansa. Sill? se oli _h?nen_ neuvonsa, joka oli saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan.
1899.

KOHTAUS KEISARIN PATSAALLA.
Keisarin patsaan juurella sin? suurena kukkasp?iv?n?...
Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva v?kijoukko t?ytt?? torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa kuin hautajaisissa. Siell? t??ll? k?yskelee santarmeja.
J?rjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana. H?n on totinen ja tyyni, h?nen kasvonsa eiv?t ilmaise iloa eik? surua, mutta min? luen h?nen sinisten silmiens? pohjasta h?nen ajatuksensa:
--Mit? varten ne oikeastaan lienev?t minut t?h?n asettaneet?... Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteik? kukaan saisi niit? vied?? Ei kukaan n?y tahtovan niit? _vied?_, ne vain tuovat niit?.-- J?rjestyst?k? yll?pit?m??n? Ne kyll? n?kyv?t itsekin yll?pit?v?n j?rjestyksens?.--
--Minun on k?sky seist? t?ss?, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan saada sit? odottaessani seist? koko ik?ni. Mutta saanhan kerran min?kin seist? keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.
Hel?ht?? virren s?vel v?kijoukosta. ?Linna luja on Jumala? kaikuu yliopiston rappusilta senaatin rappusille, hel?ht?? takaisin Nikolainkirkon seinist?. Kaikki seisovat lakittomin p?in. J?rjestyksenvalvoja paljastaa h?nkin p??ns? ja seisoo lakki k?mmenell? kuin kentt?rukouksessa.
--Se oli kaunis virsi...
H?n panee hitaasti hatun p??h?ns?. Kyynel kiilt?? h?nen silm?ss??n. H?n k??ntyy sit? salatakseen syrjin yleis??n, on katsovinaan kukkia patsaan juuressa.
--Se oli ihmeen kaunis virsi...
Hel?ht?? taas uusi s?vel. Maammelaulu, p??t paljastuvat uudelleen.
J?rjestyksenvalvojan k?si lent?? lakkiin kunniaa tehden. Mutta yht'?kki? h?n s?ps?ht??, laskee alas k?tens?, nostaa sen puoleksi, laskee taas eik? n?y tiet?v?n, mit? tekisi.
Seh?n on kielletty ... on tullut k?sky olla kansallislaululle kunniaa tekem?tt?...
Santarmit seisovat tuolla lakit p??ss? ja k?det suorina sivuilla...
H?n ep?r?i, taistelee, k?si nousee ja laskeutuu, koettaa pys?hty? lakin liepeeseen...
H?n saa ehk? eronsa ... h?nelt? otetaan virkansa ... vaimo ja lapset j??v?t leiv?tt?miksi... Kaikki muutkin j?rjestyksenvalvojat erotetaan ... my?skin eversti, ja l?hetet??n pois... Kuka tulee sijaan? Kuka tulee j?rjestyst? valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...
K?si on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.
Mutta yh? hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vy?ryv?t Maammelaulun s?velet s?e s?keelt? tuhansista rinnoista.
--Se on maani laulu! Se on kansani laulu! Kenelle min? kunniaa, jos en sille!... Vaikka kaikki menk??n ... vaikka mik? tulkoon: min? teen kunniaa!
K?si kimpoo lakin reunaan, pys?htyy, vakaantuu. H?n k??ntyy kuin komennussanan mukaan p?in yleis??n, johon on seisonut syrjin. Ja ennenkuin is?nmaan virsi on lopussa, seisoo h?n siin? tanassa kuin valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, p?in kansaan ja takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa h?nen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa h?nen silmist??n. Huulet liikahtavat laulun viimeisten s?velten mukaan.
V?kijoukosta jostakin vilahtaa naisen k?si yl?s, pienoinen kukkaskimppu tekee ihmisten p?itten yli kaaren ilmassa ja putoo j?rjestyksenvalvojan jalkain juureen.
H?n kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, el?k??nhuutojen is?nmaalle kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.
1899.

IKUISET KUKAT.
Ihana on vilpit?n tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden uhri.
Keskell? kylmint? talvea, nietoksien alta ja tuiskujen l?pi loihtii se kukkaset esiin.
Se laskee ne surunsa seppeleen? muistojen haudalle, pyhitt?? ne murheensa merkiksi hyvien t?iden tekij?lle.
Eik? se kuitenkaan suruansa ajattele, eik? kukat ole ainoastaan kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne lemuavat luottamusta parempiin p?iviin.
Sent?hden ne kylm?nk??n kiven p??lle heitettyin? eiv?t palellu, eiv?t kuihdu eiv?tk? lumeen peity. Sent?hden k?yv?t ne y?ll? uutta umppua tekem??n ja taas aamulla aukenemaan.
Uusi p?iv? tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat aina samat. Ne ovat kuin se pyh? tuli temppelin alttarilla ennen muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus is?nmaata kohtaisi. Se palaa siin? milloin punaisena, milloin sinisen?, milloin keltaisena liekkin?, ja koko kansan tytt?ret sit? hoitavat ja papittarina sen vaiheella