Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha | Page 2

tahtoo kansan nostaa.
Ei hän Pumaa
puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.
Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
Luodon päässä
kuusten all' on kivillä kirkon muoto.
Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
Moni sanan lohdun saa jo
mieltä lämpimällä.
Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
»Joudu! Oppi väärä
jo saa voiton maassa Juman.»
Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut
kauvan maassa Perman jo.
Siit' turmio on tullut.»
Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa,
tarjoo uskon ydintä, ei
elon kuorta, kaarnaa.
Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
Ylös karkaa kauhistuin:
»Mik' on tuo kumma kaipuu?

Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
Taika valtaa vahvimman,
on tuska Tapanilla.
Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu,
hengen houreet heräjää
ja kuvat maasta Kainuun,
impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan,
revontulten tukkapäistä
luona lumen, hallan.
4.
PERMAN HELMI.
Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla,
neiti nuori lauleleepi
lainehitten kuulla.
Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
Laine laulut neien
nuoren ulapoille kantaa.
Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
Tuikahda ei
toivon tähti immen valjun vaivaan.
Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi
lämmitä ei sydäntäin,
ei kevätpäivän hempi.
Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän,
silloin, vanki,
vapaa oon ja valtikkata käytän.
Hallitse en maita toki enkä elämätä,
vallitsen vain kuolleita ja kullan
helinätä.
Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa,
kammiohon suljettiin ja
sidottihin kassa.
Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
Siitä asti vankina ma
valitan ja laulan.

Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
Eipä kuulu kultasein tai
ehkä maassa makaa.»
Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
Kaikki ohi kulkivat, ei
tullut tuttu souto.
Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
Posken vaan ne
vaalentaa, mut huojenna ei huolta.
5.
KOLFROSTA.
Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi
neittä kammiossa hän, kun
ilta hämärtäypi.
Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee,
min miel' on ange, apee:
»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,
säkkiin sinut
ompelen ja heitän virran viedä.»
Toki toisti povellensa immen pään hän painaa,
kutria sen silittää ja
lauhan äänen lainaa:
»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet,
muita kallihimpi.
Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja
turha untes uhma.
Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti
nyt on Kainuun
kaunotarten; ollos valtas vahti!
Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun
merta ääriään se hakee.

Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,
vaaralliset sodassa ja
sorjat rauhan töissä.
Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,
kullat huljuu kulmilla ja
hopeat pitkin kaulaa.»
Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei
osattoman häivä.
6.
TAPANIN JUMALANPALVELUS.
Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat
huuliltansa.
Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus
saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.
Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,
unelmiinsa unhottuu ja
silmät kiini sulkee.
»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta
polvistuu ja isämeitää hokee.
Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi
maista, missä sota soi ja
kalpa karkeloipi.
Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,
ryöstäis
rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.
Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,
pullistuisi purjehet ja
touvit totteleisi.
Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo
muu kuin naisenryöstö, surma.

»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin
kalpeain kuin päivän säde lentää.
Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki
pauloineen kai karkkos tämän kerran.»
Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen
Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.
7.
PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN
LINNASSA.
Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on
tietäjän kuin ukkospilvi sankka.
Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli
päälle kaiken Perman
maan ja kultakuvat suli.
Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan
ja kansan majat maatui.
Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman
herra, unihin ei luota.
Naisten kera naljaellen hältä aika soluu
niinkuin joutsen, joka Vienan
virtain suilla joluu.
Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe
hajoaa, jos haaveistas et havaa.»
Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko
lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»
Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki
putoova on Perman
pää, mi hyvän neuvon hylki.»

Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon
sylkijät kuin särkyy tämä solki.»
Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra
eikä auta Juma.
8.
THORER HUND.
Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
Onnellisten hetki
on, on autuaiden aika.
Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
Kenen mieltä
kevät-yössä hehku outo hiiltää?--
Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
Lomitse lehväin
siirtyväin kuun hiipii kultarata.
Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
Kuutamossa
kultainen tuon lainehtiipi tukka.
Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
»Nimeni on Thorer
Hund. Ma matkaan merta, maita.
Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
Kuningasta kuulla voin,
en olla toisen orja.
Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
Huomis-iltaan hyvästi!
Sua sydämeni hartoo.»
Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
Rannan laine läikähtää,
yön tuuli lämmin tuntuu.
Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
Pursi pieni soutaa
pois, kuun kultasillat häilyy.

9.
VANGIT.
Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
Nähty Vienan
viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.
Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
Marras-uhrin
kuolema on eessä kummallaki.
Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä,
rautavitjat ranteissa ja
silmät