Kalervo | Page 3

ja suutelee Mariaa.)
Neljäs kohtaus.
ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!
MARI. Kuinka niin?
ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri
haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.
MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut
uuteen kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta
kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa,
niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.
ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.
MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.
ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan,
nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.
MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat
runolliseksi. -- Kuka tulee?
Viides kohtaus.
(Entiset.)

UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään;
yhdessä he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua
puhutella.
MARI. Sano vaan asiasi tässä.
UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.
MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.
UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta
elämässä, vaan sinä astut perikatosi partaalla!
MARI. Minä en sinua ymmärrä.
ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!
(Mari purskahtaa nauruun.)
UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä,
ja noin minua kohtelet!
MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt...
UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö
ole sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin
olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä
olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos olisin
isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.
MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan,
että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.
UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä
edut lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?
ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän
ravistuneesta pääkallostasi!

UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään,
kuinka ravistunut pääni on.
ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet
kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.
UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia.
Vielähän saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle
kertoa. Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä
pitäjässä on!
ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä,
että minä olin läsnä nyt.
UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.
ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka,
osaatko ulos!
UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki
allasnaamat aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa.
Miehet painivat, Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa
oven pielestä kiini.)
Kuudes kohtaus.
PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen
toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!
ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.
UTRIAINEN. Kuka haukkui?
ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!
PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.
ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!

PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon,
niinkuin koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan
oikeastaan mun tavarani tähden.
ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?
PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet
toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo niitty,
jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.
ÖLVINEN. Oletteko hupsu?
PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi,
muutoin...
ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon
sopivamme siitä ja muustaki...
PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin
et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä
käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!
ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi
kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!
PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät.
(Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä
kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä
uskollisen vävyn.
(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut
pöytää vasten,
menee.)
PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?
UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän
hyvyyttä minua kohden, tai suosivaa sattumusta.
(Menevät).

Seitsemäs kohtaus.
MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on
minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman,
(Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen
pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia... Riiteleväin välissä on
verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni näkemästä...
Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille et pääse.
Vielä vihilläki sanon: "En ota!"
Kahdeksas kohtaus.
KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän
siivoa lukkaria!
MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut
tulevata onneani.
KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki
korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.
MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja
katuu pikaisuuttaan.
KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta
hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!... Vaan
kuitenki on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha
saa juurtua mieleen, että