Kahden talonpojan ulkomaan-matka | Page 2

luulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä
keskeytä minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle
jotakin. --Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut
päätäni ajatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on,
että hän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika?
Senvuoksi olen minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja
sitten Belgiaan, ja siellä hän saa pysyä pari vuotta...»
»Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!» puuttui
emäntä puheeseen.
»Pidä suusi! Minä en ole vielä puhunut loppuun. Siinä peijakkaan
yhdistyksessä Güstrowissa on viisaita, herroja, jotka tuntevat
maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja ne sanoivat naapuri Wittille:
'Se, jolla on poika', ne sanoivat, 'ja antaa hänen laiskotella uunin päällä,
se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä tahdotaan saada
kelvollista maanviljelijää, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia
korkeampaa maanviljelystä, joka siellä kuuluu olevan jotain oikein
erinomaista. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?'--'Minäkö?'
hän sanoi. '*Minun* poikani pitää lähtemän sinne'.--'No, sitten pitää
*minun* kanssa, vaikka peijakas perisi', sanoin minä.--Ja nyt sinä tiedät,
miten on asian laita, ja pidä nyt siivosti suusi kiinni, sillä minä en tahdo
kuulla mitään vastaväitteitä.»
Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään ikäänkuin
olisi istunut neulojen päällä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa

puhtaaksi, sillä hän ei enää kauempaa voinut hillitä itseään.
»Mitä? Kas, kas vain! No, tämäpä vasta loistavaa! Minun pitää olla
vaiti tuommoisen taulapään tähden kuin sinun. Vai niin, minä saan
pitää suuni kiinni!»
Ja nyt hän antoi sanain tulla suustansa. Ja sanat pulppusivat Swartin
emännän suusta kuin olut juuri avatusta täysinäisestä tynnyristä.
Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn riehua. Mutta
kun hän luuli sen menneen ohi, niin se alkoikin uudelleen; eukko oli
vain vähän vetänyt henkeä välillä.
»Vai niin! Sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsiraukan ulos
maailman matkoille? Luulenpa todellakin, että niin tekisit, ellen minä
ottaisi häntä suojaani. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole
muita kuin hän yksin, ja mitä tekisit, jos me kadottaisimme
hänet?--Senkin vanha nauta!»
»Rauhoituhan, eukkoseni», sanoi ukko Swart. »Jos se nyt tuleekin
vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen hyväksensä.
Ja eihän hän enää ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna
arvannostossa vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäpä hänelle voisi
tapahtua; hänhän matkustaa yhdessä Kalle Wittin kanssa.»
»Kalle Wittin kanssa! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi.
Hänhän on aivan yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä lähetät ne
molemmat onnettomuuteen.»
»Mutta pidä nyt jo suusi, muori! Nythän sinä rupeat ihan
hulluttelemaan. --Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä lähetän poikani
onnettomuuteen; --minä matkustan heidän mukanaan Belgiaan.»
»No, kas tämäpä vasta kaunista! Ei kestäisi kauaa, ennenkuin santarmit
ottaisivat teitä kaikkia niskasta kiinni ja veisivät teidät
maankuleksijoina putkaan, jossa saisitte istua pitkät yöt.»
»Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!»
»Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä
nenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi:
ethän sinä tunne tietäkään.»
»Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä
*tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!»
Ja tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa
naapuriin.
Täällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova

ottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin
naapurillensakaan.
»Eukkoni ei oikein tahdo taipua», sanoi Witt, »hän pelkää, että pojille
voisi tapahtua jotain.»
»Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!» sanoi ukko Swart. »Tulevathan
pojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa
siellä ukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä
jaksatte, niin kaikki on lopulta hyvin.»
Ja Wittin emäntä meni.
Hänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin
kasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut kysymys
hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä
esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat
itkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian väkinäiseksi,
alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.
»Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken
tämän ohitse!»
»Pitikin hänen päästä vapaaksi sotapalveluksesta!» valitti Swartin
emäntä.
»Minä olen neulottanut Kallelle seitsemän uutta paitaa ja uudet siniset
housut», ruikutti Wittin emäntä.
»Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähteä Belgiaan, siihen
kirottuun paikkaan!»
»Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?»
»En, kukapa sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on
villejä ihmisiä ja ryöväreitä ja susia ja rautateitä. Minua rupeaa ihan
värisyttämään kun vain ajattelenkin sitä!»
»Niin, eikös se ole kauheata!»
»Eivätkö ne nyt voisi lähettää poikia johonkin maanviljelyskouluun
tässä maassa? Minulla on serkku Kriwitzissä....»
»Niin, sanos muuta! Minun ukkoni on pannut nämä ajatukset sinun
ukkosi päähän. He tahtovat vain itse päästä matkustamaan alas Tyroliin
tai Puolaan ja kuljeksimaan ympäri pitkin maanteitä.»
»Naapuri kulta ... kuules nyt!»
»Ei tässä mikään auta. He ovat nyt kerta saaneet sen päähänsä. Mutta
kunhan he kerran ovat palanneet kotiin, niin...»
»Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa,

sen lupaan, ja minähän sentään olen pojan äiti.»
»Anna nyt asian olla, äläkä sano