Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 4

sulle suloiselta tuntuu,
niin että kevyt on sun käydä sitä

kuin laivan mennä purjetuulen mukaan,
sa silloin huomaa, määränpäässä seisot;
levätä siell' on aika
uupunehen.
En vastaa enempää. Tään totta tiedän.»
Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin
läheltä ääni meille soi:
»Kentiesi
sit' ennen istahtaa on pakko sinun.»
Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme
kädellä vasemmalla paaden
suuren,
jot' emme ennen olleet huomannehet.
Menimme sinne, näimme ihmisiä,
jotk' istuivat tuon kiven
siimeksessä
lojuen tapaan laiskojen. Ja eräs,
mi mielestäni uupuneelta näytti,
syleili käsivarsin polviansa,
välillä
niiden päätään riiputtaen.
»Ah, armas Mestari», ma lausuin, »katso,
tuo kuinka näyttää
kuhnurilta aivan
kuin oisi hänen sisarensa laiskuus.»
Hän silloin meihin kääntyi, katsoi meitä,
kohotti kasvot sääristään ja
virkkoi:
»Sa mene, astu ylöspäin, kun jaksat!»
Ma silloin tunsin hänet. Eikä tuska,
mi vielä hieman salpas henkeäni,

mua pidättänyt menemästä luokseen.
Kun liki päässyt olin, tuskin päätään
hän nosti, lausui: »Nähnyt ootko,
kuinka
vasenta puolta Päivän vaunut vierii?»
Sanansa lyhyet, asenteensa laiskat
hymyhyn kiersi hiukan huuliani.

Ma sitten virkoin: »Enää en, Belacqua,[41]

sua surkuttele. Mutta lausu, täällä
miks istut? Seuraa odotatko?
Taikka
sun vanha laiskuutesi langettiko?»
Hän mulle: »Veikko, ylöspäin miks nousta?
Ei päästäis sentään
puhdistuksen piinaan
mua Luojan enkeli, mi portill' istuu.
Kun viime hetkeen katumuksen jätin,
sen ulkopuolla kiertää täytyy
Päivän
niin monta kertaa kuin ol' ikävuotein,[42]
mua ellei ennen sitä auta rukous
sydämen armoitetun. Muita Taivas

kun kuule ei, muut eivät hyödyks mulle.»
Jo edelläni Runoniekka kiipes
ja sanoi: »Tule, ehtinyt on Päivä[43]

jo korkeimmalle kohdalleen, ja tumma
yön jalka astuu jo Marokkon rantaa.»
Viides laulu
Nuo varjot jättänyt jo olin, jälleen
jälessä Oppahani astuin eespäin,

kun takanani, sormell' osoittaen,
yks huusi: »Katsokaapa, vasemmalla
alemman tuon[44] ei valo
päivän paista,
elävän lailla kulkevan hän näyttää.»
Kun sanain noiden kaiun kuulin, käännyin
ja heidän katsovan näin
kummastuksin
vain mua, mua ynnä varjoani.
»Mi niin sun sielus hämmentää, sa että
hidastat käyntiäs?» näin
Mestarini.
»Sua liikuttaako, mitä moiset suhkaa?
Mua seuraa, heidän laverrella anna!
Lujana seiso niinkuin torni, jonka

ei huippu taivu myötä tuulenhumun.
Näät mies, joll' aate aatteen päällä kuohuu,
päämäärästänsä loittonee,
kun toinen
vie aatos hältä aina toisen voiman.»

Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»?
Sen sanoin, puna poskillain,
min vuoksi
me anteeks-annon joskus ansaitsemme.
Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä,
vaelsi poikki vuorta joukko,[45]
jonka
huulilta säkeet Misereren[46] kaikui.
Kun huomasivat, ettei ruumihini
lävitse paistaa päivä voinut, huuto

käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.
Ja kaksi heistä airueiden lailla
päin meitä juoksi, pyysi: »Selittäkää,

keit' ootte ynnä mikä on tää tapaus?»
Näin Mestarini: »Palata te voitte
ja virkkaa niille, jotka vartoo teitä,

tään ruumis ett' on todellista lihaa.
Jos häntä nähdäkseen he seisahtuivat,
niinkuin ma luulen, vastaus tää
riittää;
he häntä kunnioittakoot, hän heitä
voi hyödyttää.»[47] Niin nopsaan tähdenlennon,
kalevan tulten
elokuisin illoin
en nähnyt taivast' ole halkaisevan
kuin nuo nyt nousi ylös vuorta jälleen
ja muihin yhdyttyään meitä
kohden
taas rajun ratsasparven lailla syöksyi.
»On noita monta, jotka tänne ryntää
sua pyytämään», nyt virkkoi
Mestarini,
»mut mene vain ja käyden kuule heitä!»
Tulivat huutain: »Sielu oi, mi samoot
jäsenin syntymässä saaduin
tietä
autuuden, askelias hiljentäös!
Ja katso, tokko meistä tunnet jonkun,
hänestä että viedä viestin voisit!

Mut miksi menet? Miks et seisahdukaan?
Me kaikki oomme murhan kautta kuolleet
ja olleet syntisiä viime
hetkeen;
silmämme silloin valo taivaan aukas,

niin että katuen ja anteeks antain
elosta erosimme, luottain Luojaan,

mi meille suo nyt kaipuun nähdä häntä.»
Ma virkoin: »Vaikka kuinka katson teitä,
en ketään tunne, vaan jos
suvaitsette,
te puhukaa, ja vannon kautta rauhan,
jota ma maailmasta maailmahan
tään Oppahani johdoll' etsin, että

teen minkä taidan, sielut onnelliset!»
Ja eräs[48] alkoi: »Kukin meistä luottaa
myös valattakin lupaukseesi
hyvään,
kun tahtos vain ei mahdotonta kohtais.
Ma siis, ken yksin ennen muita puhun,
sua pyydän, maan jos koskaan
nähnyt lienet
välillä Kaarlen maiden ja Romagnan,[49]
sa että kehoittaisit Fanon kansaa
mun puolestani rukoilemaan paljon;

näin saisin anteheksi synnit raskaat.
Ma sieltä olin. Mutta haavat syvät,
joist' tippui veri--siinä asuin
silloin--
sain alueella Antenorin poikain,[50]
ma varmin missä luulin olevani.
Sen teki Esten miehet. Kauan kantoi

hän vihaa mulle, mutta kohtuutonta.
Paennut jospa Miraan[51] oisin silloin,
kun tavattiin ma Oriacon
luona,
viel' oisin siellä, missä hengitetään.
Mut suolle juoksin, jossa kaaduin mutaan
ja kaislikkoon, ja kohta
järven näin ma
jo hurmeestani maahan muodostuvan.»
Näin toinen nyt: »Niin totta kuin sun toivees
tään vuoren päälle
päästä täyttyköhön,
minulle ollos armias ja auta!
Buonconte[52] olen, Montefeltron Kreivi;
Giovanna ei, ei muutkaan
huolta pidä
minusta, siksi allapäin nyt astun.»

Ma hälle: »Turma, väkivalta mikä
niin kauas vei sun Campaldinon
luota,
sun hautas paikkaa ettei tiedä kukaan?»
»Oh!» vastasi hän, »Gasentinon juurta
käy joki, Archiano, jonka
lähteet
on Apennineilla, pääll' luostar-talon.[53]
Nimensä missä muuksi muuttuu,[54] sinne
pakenin jalan, haava
kurkussani,
punaten verelläni virran rantaa.
Mun siinä sumentuivat silmät, viime
sanani oli nimi Neitseen; siihen

ma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.
Ma totta puhun, eläville kertaa:
Jumalan enkel' otti mun, mut piru

pimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?
Ijäisen hänestä, laps Taivaan, saanet
vuoks kyyneleen, mi hänet multa
riistää,
mut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'
Sa hyvin tiedät, että höyryt kosteet,
joit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi
jäähtyy,
kun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.
Tajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa
vain miettii, keinotkin, ja tuulen
nosti
ja usman voimallansa luontaisella.
Hän päivän päättyessä laakson peitti
ain Pratomagnost'[56] asti
vuoriin suuriin
sumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,
veeks että muuttui ilma kohdullinen,
ja sade lankesi, ja mit' ei juoda

maa voinut, vieri virroin ynnä puroin,
ja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi
nää vihdoin kymiin
kuninkaallisehen[57]
vauhdilla vastaan-pitämättömällä.
Ruumiini kylmän Archiano hurja
löys alajuoksustaan, sen heitti
Arnoon,
ja hajos rinnaltani risti, jonka

tein käsistäin, kun tuska