Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 3

joukko, joka neuvon
antaa,
jos itsestäs et keksiä voi sitä.»
Hän katsoi, kasvoin kirkkahin ja vastas:
»He viipyvät, me sinne
rientäkäämme!
Nyt toivos vahva olkoon, poikaseni.»
Kun käyty tuhat askelta ehk' oltiin,
niin kaukana tuo oli kansa vielä

kuin kivi kiitää hyvän heittomiehen.
He silloin kaikki painautuivat paasiin
tuon vuoren jyrkän, seisten
liikkumatta
kuin se, mi säikähtää ja kummaa katsoo.
»Valitut, oi! Te hyvän kuolon saaneet!»
Vergilius alkoi, »kautta
rauhan, jonka
ma luulen kaikkia teit' odottavan,
te virkkakaa, miss' on tää vuori loivin,
sit' että nousta vois; näät
ajanhukkaa
se enin pelkää, ken jo jotain tietää.»
Kuin lampaat lähtee läävästänsä, ensin
yks, sitten toinen, kolmas,
mutta maahan
muut painaa aran silmän ynnä kuonon,
ja tekee niinkuin ensimmäinen: tuo jos
pysähtyy, taa sen
yksinkertaisina,
pyhinä tunkee muut, ei syytä kysy;
niin vastanamme näin ma liikkuviksi
nyt päät tuon lauman autuaan ja
hurskaan,
ujoina kasvot, arvo astunnassaan.
Mut nuo kun ensimmäiset huomas, että
puoll' oikealla valon maassa
mursin
ja että varjoni mun vuoreen piirtyi,

he seisahtuivat, hiukan taapäin käyden;
ja kaikki toiset, jotka seuras
heitä
tekivät samoin, tietämättä miksi.
»Tunnustan teille kysymättä: ruumis
tää kuolevainen on, min näätte,
siksi
jaettu maass' on valo päivänpaisteen.
Te älkää ihmetelkö! Uskokaatte,
ett' ei hän ilman Taivaan voimaa
tahdo
tään vuoriseinän jylhän päälle päästä.»
Näin Mestari. Ja jalo lauma vastas:
»Takaisin kääntykää ja eellä
käykää!»
He kädenselin tietä viittasivat.
»Ken lienetkin», yks heistä virkkoi sitten,
»mua katso käydessäsi,
muistoos johda,
maan päällä etkö ennen nähnyt mua.»
Ma käännyin, katsoin tarkkaan; kaunis oli
hän katsannolta, jalo
keltakutri,
mut toinen kulma miekan halkaisema.
Selitin nöyrästi, ma etten koskaan
hänt' ollut kohdannut. Hän sanoi:
»Katso!»
ja näytti haavan ylärinnassansa.
Hymyillen virkki sitten: »Manfred[30] olen,
Costanza-keisarinnan
pojanpoika;
siks pyydän, takaisin kun palaat, käyös
luo kauniin tyttärein,[31] mi äidiks tuli
Sisilian ja Aragonian maineen,

ja kerro totuus, muut jos toisin haastaa.[32]
Kaks haavaa saatuani kuolettavaa,
Hänelle itseni ma itkein uskoin,

mi mielellänsä anteheksi antaa.
Olivat synkät syntini. Mut helma
Hyvyyden äärettömän on niin laaja,

siin' että lepää, ken vain siihen turvaa.
Jos tään ois oivaltanut Luojan armon
Cosenzan paimen, jonka
kimppuhuni
kiihdytti Klemens, silloin oisi vieläi

mun maiset luuni Beneventon luona,
korvassa sillan, missä niitä
suojais
yhäti raskaan kivikummun kuorma.
Nyt niitä sade huuhtoo, tuuli viskoo
rannalla Verden, maani
ulkopuolia,
ne jonne vietiin kynttilöitä ilman.[33]
Mut niin ei sentään kiro paavin sido,
ijäinen ettei voisi päästää
Rakkaus,
kun vihryt vielä vain on toivon kukka.
On totta: joka kirkon kirouksessa
elosta, vaikka katuvaisna, eroo,

saa seisoa tään vuoren ulkopuolia
tuon kauden kolmenkymmen-kertaisesti,
min kesti kiro, ellei ehkä
aikaa
lyhennä häitä rukoukset hyvät.
Nyt arvaat, kuinka teet mun iloiseksi,
jos kerrot hyvälle
Constanzalleni,
mun missä näit ja mikä tääll' on laki;
näät paljon täällä apu heidän auttaa.»
Neljäs laulu
Kun sielun täyttää tuska taikka riemu
ja jonkun voimistamme
jännittävi,
päin sitä sielu kaikki siukoo, muita
nyt muistamatta mahtimuotojansa;
siks väärin on kuin eräät luulee,
että
meiss' sielu sielun päälle kerrostuisi.[34]
Ja siks kun jotain näkyy taikka kuuluu,
mi mielen voimakkaasti
kiinnittävi,
me emme huomaa, että aika rientää.
On voima toinen se, mi kuuntelevi,
ja toinen, joka sielun muun on
summa;
sidottu tää on, vapaa edellinen.
Totuuden täyden siitä sain, kun kuulin
sanoja vainaan kummastellen;
Päivä
näät varmaan viisikymment' astemittaa

mun huomaamattani ol' edistynyt,
kun tultiin paikkaan, missä sielut
meille
huus yhteen ääneen: »Tuosta kulkee tienne!»
Isomman täyttää usein aidan aukon
vain hangollinen orjantappuroita

maamiehen tarhassa, kun viini tummuu,
kuin oli vuorisola, josta käytiin
Oppaani kanssa nyt me kaksin; lauma

muu meidät jätti näät. Voi Noliin[35] mennä,
San Leoon[36] kiivetä, Bismantovankin
kavuta kukkulalle jaloin
pelkin.
Mut täällä pakko ihmisen ol' lentää,
ma väitän, kaihon suuren siivin nopsin,
jos mieli seurata mun
Saattajaani,
mi tieni valaisija toivon antoi.
Me vaivoin kiipesimme louhten lomaan
ja joka puolla vuori uhkas
meitä
ja jalkaa, kättä vaati nousu jyrkkä.
Kun oltiin ylä-äyrähällä kuilun,
rinteellä vuoren avoimella, kysyin:

»Mun Mestarini, mitä tietä mennään?»
Hän mulle: »Alaspäin ei askeltakaan!
Mua seuraa, vuorta nouse,
sikskuin joku
näkyvi, joka tiemme varman tietää.»
Huipulle vuoren kantanut ei katse
ja jyrkemp' oli rinne sen kuin viiva,

mi osoittavi puolet suoraakulmaa.
Väsynyt olin, siksi lausuin: »Isä,
ah armas, käänny, katso, kuinka
jälkees
ma yksin jään, jos käy et hitaammasti!»
Hän vastas: »Poikani, koe kestää tuonne!»
ja viittas reunaa vähän
matkan päässä,[37]
mi koko vuorta vyönä kiersi. Mua
sanansa nuo niin innostutti, että
kapusin kaikin voimin jäljessänsä,

sikskuin ma seisoin paasiparvekkeella.

Istuimme tuohon kumpainenkin, kasvot
päin itää, josta oli käynyt
kulku;
on usein ilo katsoa näät taakseen.
Loin silmän ensin ala-äyrähille,
ja sitten ylös, sekä ihmettelin,
kun
vasemmalta meihin paistoi Päivä.
Vergilius näki, kuinka tyrmistytti
mua vaunut valkeuden nuo, kun
siinä
ne edessämme pohjan äärtä vieri,
ja virkkoi: »Jospa Castor ynnä Pollux[38]
ois seurassa tuon suuren
kuvastimen,
min valo ylös niinkuin alas virtaa,[39]
näkisit Eläinpiirin punertuvan
viel' lähempänä Karhuja, jos suistu
ei
Päivä radaltansa muinaiselta.
Tää kuink' on mahdollista, selviääpi,
kun mieles kooten muistat, ett'
tää vuori
ja Zion, eri pallonpuoliskoilla,
omaavat silti horisontin saman;
jos järkeäs nyt kirkkahasti käytät,
sa
johdat siitä, että rata, jota
osannut Phaëton[40] ei oikein ajaa,
näkyisi sieltä nähden käyvän
toiseen
ja toiseen suuntaan täältä katsottuna.»
»Varmasti, Mestari», ma virkoin, »koskaan
niin selvään nähnyt en
kuin nyt ma näen
asiat, joissa paljon puutuin ennen.
Näen, että keskikehä taivasliikkeen,
jot' tiede kutsuu Päiväntasaajaksi

ja etelästä talven erottavi,
syyn vuoks, min sanot, täältä yhtä paljon
käy pohjoiseen kuin
juutalaiset näkee
sen heistä käyvän ilmansuuntaan kuumaan.
Mut tietää tahtoisin, jos sallit, matka
kuin pitkä meill' on eessämme;
näät vuori
ylemmä nousevi kuin katse kantaa.»

Hän mulle: »Moinen on tään vuoren laatu,
ett' alhaalt' on se
vaivaloinen, mutta
sen helpompi, mit' ylemmäksi noustaan.
Siks kun se