Juha

풺
Juha, by Juhani Aho

The Project Gutenberg EBook of Juha, by Juhani Aho This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Juha
Author: Juhani Aho
Release Date: January 29, 2004 [EBook #10863] [Date last updated: November 26, 2004]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHA ***

Produced by Kuusankosken Kirjasto and Tapio Riikonen

JUHA
Kirj.
Juhani Aho
1911.

I.
Mies--pitk?selk?, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran rinteell?. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvist? jo tutista ja lastut lennell?. H?n kaataa niit? s??rens? paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selk??ns? oikaisematta.
Vaara, jonka rinnett? h?n raataa, on rannattoman er?maan keskess?, jossa siell? t??ll? kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin m?tt?it? tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti mets?n peitossa, t?t? vain on kaskettu, alhaalta yl?sp?in nousten, p?iv?npuoleiselta rinteelt?, pyritty laelle, vaan ei p??sty viel? puoliv?liink??n. P?lvi siin? kuitenkin jo on er?maan autiossa, pyk?l? aarniossa: vihert?v? ruishalme, alempana ahoja ja viel? alempana notkon takana asutus juuripuolessa pitk?n niemen, jota kaitaiset vedet kiert?v?t pienin? j?rvin?, soikeina salmina ja koskina.
Se n?kyy siihen, miss? mies hakkaa. H?n lev?ht??, katsahtaa alas, n?kee halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. H?n heilauttaa kirvest??n niinkuin iske?kseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen puuhun ja alkaa huojua--pitk?selk?, rohdinpaita, virsujalka.
Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee--ja niinkuin on ty?n tahti, niin on tekij?n ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siit?, mihin olivat p??ttyneet, p??ttyen siihen, mist? olivat alkaneet, aina sama vaikeus niist? p??st? ja tulla niiden kanssa toimeen.
--Pitip?h?n taas ep?sovussa erottaman--pitip?h?n taas sanottaman ne katkerat sanat. Ett? se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta ett? se saattoi sanoa: ?Vanha kanttura, v??r?s??ri, v?k?leuka!? Sill? mink? min? sille mahdan, mink? min? mahdan sille, mik? on minussa luonnon vika? N?ith?n sen ottaessasi, tiesith?n sen minulle tullessasi, ett? vasemmukseni ontuu--vaan ett? saatoit sen minulle sanoa?
H?n j?tti sittenkin hakkauksensa, laski kirveens? maahan ja istuutui.
--Olenhan min? jo vanha, enk?h?n min? n?k??ni milloinkaan ole kehunut. Mutta tarvitsiko nyt siit? h?nen silm?ns? v?l?ht?? niinkuin ?k?isen, salavihaisen koiran. Ja jos nyt h?nt? hartioista v?h?n hyv?ilinkin, niin olisiko tarvinnut tiuskata: ?Mene siit? kompuroimasta!?--ja sit? vaille, ettei kapustalla ly?nyt. Enh?n min? kuin lepytt??kseni, ettei en?? juroteta--ett? sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka min? olen h?nelle v?kivaltaa tehnyt?
Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se jo sill? ollut hyv?. Kun tulonsa kuulin, niin min? sille jo kauas n?ytt?m??n, etten min? sit? en?? muista. Jos tuli t?n? p?iv?n?, niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin ett? mets? edell??n raikui, niin min? h?nelle t?st? mylv?hdin niinkuin h?rk?, m?r?hdin kuin kontio merkiksi, etten min? sit? en?? muista, elk??nk? h?nk??n.
H?n tahtoi uskoa, ett? Marja viel? tulee. Lehto sihahti l?mpim?ss? tuulessa, lepo viihdytti veri?. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneen?, ei minusta. Tuohon kahden koivun haarukkaan nostan h?net istumaan niinkuin pikkutytt?n? ennen. Se siin? k?enkukuntapuussa, min? h?nt? t?st? kannon p??st? k?k?seksi haastan, mets?nneidoksi, salojen sinityt?ksi sanelen--sit? mielell??n kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin karjanpolkuja kulkiessaan sit? itsekin itsest??n laulaa. ?Auta Juha,? sitten huutaa, ?en p??se alas jos et auta!?--ja hento kaulaan kavahtaa ja kasken l?pi itsens? kannattaa ja vasta sile?lle aholle asetuttaa.
Ja n?ki Juha siin? kasken sis?ss? istuessaan, k?det ty?mekon helmassa polvien v?liss?, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--n?ki Marjan, paljain p?in, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heid?n ensimm?isess? yhteisess? kaskessaan pienell? kassaralla, Juhan takomalla, pienell? ja n?pp?r?ll?, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun h?n itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin viel? monena vuonna kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena em?nt?n? onnea ukkonsa kylv?ksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei ihmeeksik??n, ja kyll? ties Juha miksi: ett? oli h?nell? hallussaan mets?n haltija, ties mist? lie k?tk?ist? tullut, Karjalan kaunis, kaukaa vierasten vaarojen takaa.
Nyt ei en?? tule, ei itse??n oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule laulamaan, ei kassaroimaan, ei en?? edes ruokaakaan tuomaan. On tyly vanhalle miehelle aamusta iltaan.
Ja kuitenkin Juha yh? kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun lastu visan kyljest? vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--H?n teroitti kaatamiensa puiden yli kurkottavan silm?ns? kasken alalaitaan, kavahti kivelle, jolla oli istunut. Ei siell? ollut ket??n. Olisiko kuulunut alempaa, jonne ei kuontunut n?kem??n? Tuolta sen n?kisi toisesta laidasta, oliko kuka tulossa. Sielt? n?kee pihaan asti, tien ahoa, niitty? ja pellonpiennarta my?ten pihaan asti. Jos ei niin monta monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sit?, jota sielt? turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha taas kirveeseens? ja hakkasi--hakkasi niin, ett? jokaiselta kaatamaltaan puulta tuli l?hemm?ksi kasken alalaitaa, josta n?ki pihaan. Hakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
Ei sielt? kuulunut ket??n. Lehm?t makasivat paisteessa aholla alempana. J?rvell? kulki pari venhett? laiskasti soutaen. Kolmas souti j?lemp?n? maanrannan varjossa, kuin v?ijyen