Jouluvieraita | Page 9

Manda ja Kalle, olivat sit? vastoin k?yneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin, joka oli levitetty p?yd?ll? olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka rihvelitaulu riippui akkunanpieless?, oli jo kaksi kes?? palvellut reserviss?. He olivat kaikki ik?ns? olleet kotona talon t?iss? ja auttaneet is?? ja ?iti?, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, ett? voivat ulkot?ihin ryhty?. Nyt oli is? sit? paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hy?ty?, ja vanha muori arveli olevan hauska n?hd? lapsiaan kotona, koska ei kukaan h?nen pojistaan eik? tytt?rist??n joutunut naimisiin. Ei Iidalla eik? Mandallakaan sit? paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimm?kseen kotona eiv?tk? juuri useammin menneet kyl??n kuin jos kirkkoon oli asiaa, kumpikin vuorostaan pyh?p?ivin?.
T?m?n kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan reippaasti vuodettani y?ksi ja tuodessaan raitista l?hdevett?, josta kaikesta olin mieliss?ni. Maistelin v?h?suolaisia hopeankarvaisia silakoita, jotka ik??nkuin toivat minulle tervehdyksen entisilt?, saaristossa vietetyilt? iloisilta p?ivilt?. Tuore leip? levitti hyv?? tuoksua, maito oli viel? v?kev?? ja raitista, ja valkoinen juusto, joka oli sitke?n venyv?? kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle oli veist?nyt sit? varten tarvittavan korean juustonkeh?n.
Ilta kului verkalleen. Pieni sein?kello tikutti tasaisesti ja hiljaa, kerta kuului ohitse rient?v?n, tavarajunan vihellys. Tuvassa k?vi kaikki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi pantiin s?ppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa talonv?ki p?iv?n ty?st?. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyv?inen nakertaminen tapetin takana katkaisi syv?n ??nett?myyden. Pieni elukka tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eik? v?hint?k??n askeleistani h?iriytynyt. Eih?n talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori n?ytti liiaksi hyv?syd?miselt? edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja, joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.
Koettaessani k?vell? edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat silm?ykseni silloin t?ll?in matalaan sanomalehtipaperien peitt?m??n kattoon. Huomasin, ett? kynttil? k?dess? enemm?tt? vaivatta sain selv?? "H?m?l?isen" ja "H?meen Sanomain" lihavasta painoasusta. Nuo "H?meenlinnan" sanomakirjalliset riitelij?t liittyiv?t nyt hyv?ss? sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eik? tainnut mokomalle sanomalehtien halveksijalle kuin minulle tehd? kovinkaan pahaa kerta silm?ill? maaseutulehti?kin.
Ensim?inen p?tk?, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin muistoonpanot Aleksanteri II:n k?ynnist? H?meenlinnassa ja Parolan leiriss? kes?ll? 1863 ja tuon suomalaisen is?nmaanyst?v?n "audienssista" maan suuriruhtinaan luona.
Luettuani uudestaan suurella innolla t?m?n kertomuksen, siirryin muihin kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya Pressenist?", August Strindbergist? j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella, nimitt?in kertomuksilla, joista n?in hajanaisia palasia "Torpan tyt?st?", "Klaarasta", "Maalarista" ja "K?r?j?kirjurista", kaikki n?m? rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niiss? kuvatut henkil?t "rakkaudentaudin" uhreja.
Enemp?? ei tarvittu illan kuluksi, viel?p? kului se sangen mukavastikin, ja sitten vaivuin mit? makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. N?in unta keisarinnasta, joka hymyili minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich" (mutta Teh?n olette vallan yst?v?llinen) ja ?idist?ni, joka tuli k??rim??n peitett? ymp?rilleni, kuten h?nen tapansa oli kun h?n, lasna ollessani, tuli toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, ett? t?m?n syntym?p?iv? oli huomenna.
Kuinka makeasti sit? uinaileekaan er?maassa! Varhain aamulla, ennenkuin p?iv? oli alkanut sarastaa, her?sin siit?, ett? kukko t?ydell? todella ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edess?, miss? talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle viev?ll? katonorrella pitiv?t y?majaa. En tied?, kuinka kauan huolellinen perheenis? kaiutti her?tyshuutojansa, sill? min? k??nsin toista kylke? ja hym?hdin sek? nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt l?ksimme Aaton kanssa halki mets?n joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei sek??n tuonut odotettuani mukanaan.
Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielest?ni kotiini, jossa kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymm?rsin joka katseen, jokaisen ty?n, ilon ja huolen. Min? n?in sen heist? kaikista ja itsess?ni tunsin, ett? saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella vietin avarassa tuvassa p?iv?ni.
Min? n?in t?ss? seitsenkymmenvuotisen kodin, miss? tottumusta, tuota suloista, tyynt? olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton tuulahdus v?hint?k??n ollut h?irinnyt, miss? intohimot, niin jaloimmat kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, miss? kaikki ilmaisi keskin?ist? luottamusta. Siin? vallitsi veljellinen pyrkimys el?m?n viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien t?ytt?miseen, joita yhteiskunta heilt? kaikilta vaatii. Niin, kell? olisi syd?nt? ilkkua tuolle, rahvaan k?sityskannan mukaan, vanhalle poikamiehelle ja n?ille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se ajatus, ett? aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei t?ydell? todella ollut p?lk?ht?nytk??n. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata syd?mens? tykytyksen hiljenev?n, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen maalliseen kotoonsa kirkkom?ell?. Silloin kai on vanhin poika huomaava ajan otolliseksi is?nt?miehen? ottaa itselleen em?nt?, silloin kaikki on oleva toisin. Mutta tulevatko n?m? sisarusten syd?met milloinkaan en?? sykkim??n yht? tyynesti, yht? onnellisesti kuin nyt, jolloin heiss? ei asu v?hint?k??n kaipausta, v?hint?k??n kaukomielisyytt?, vaan p?iv? aina, kallistuessaan iltaan, j?tt?? j?lkeens? muiston t?ytetyist? velvollisuuksista.
Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mik??n h?iritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, ett? Aatto oli luonnoltaan huimap?inen ja ettei h?n ollut oppinut aina totta puhumaan. Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka h?nen nyt oli hyv? olla, paljon parempi kuin entisess? paikassa, johon h?n huutokaupalla oli joutunut. T??ll? em?nt? oli h?nelle hyv?, "lapset" kaikki tyyni samanlaiset, ja "is?nt? sitten -- h?np? vasta mainio on", ja n?in puhuessaan loi poika minuun