Johdanto Suomen kirjallishistoriaan

Johdanto Suomen
kirjallishistoriaan

Project Gutenberg's Johdanto Suomen kirjallishistoriaan, by Rietrik
Polén This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Johdanto Suomen kirjallishistoriaan
Author: Rietrik Polén
Release Date: May 26, 2005 [EBook #15908]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
JOHDANTO SUOMEN ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

JOHDANTO
SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.
Yliopistollinen Kirjoitus,
jonka,
Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Kuuluisan
Historia-Kielellis-Tiedekunnan suostumuksella,
ja
Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin, Tohtor ja Ritar
ELIAS LÖNNROTIN

johdolla,
julkisesti tarkastettavaksi
esitti
RIETRIK POLÉN,
Viisaustieteen Majister.
Historia-Kielellis-Tiedekunnan oppisalissa,
Toukokuun 1 p:nä 1858
t. a. e. pp.
Helsingissä. J. C. FRENCKELLIN ja POJAN kirjapainossa.

"Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme -- niin
Europa ylenkatsoo meitä".
P. WIESELGREN

Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin
näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään
ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta
alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.
Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä
valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan
päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.
Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja
osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki,
jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä
todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden
johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei
voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa
tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea
saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja
saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni
Suomen kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei
voine katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa
maamme kirjallisuudesta ennestänsä löydy.
Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne
raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä sillä
tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen. Semmoinen

raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa; kieltämättä on
se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä tekoja suomeksi
tavataan.
Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan
olkoon sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle
kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken
kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös
epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen
kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset
mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja
työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen
ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat järjen
ikuisia lakiloita.
Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:

1:ksi Suomi tiedekielenä.
Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä
tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on
lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten,
korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen
Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan
kautta saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun
siis tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on
näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki
vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan
kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi?
Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian ja
tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta.
Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä.
Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain teoksista
on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se likemmän
tarkastamisen.
[1] Katso Yliopiston Asetuksia, 157 §:lää, jossa mainitun arvon
saanniksi vaaditaan väitöskirjoitusta joko latinaksi eli ruotsiksi. Suomi
ei siihen laillisesti kelpaa.
Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono
kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden

siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki
hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin
vakaumattomina ei ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät
enemmän tavallisia sanoja ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi
helpommat kaikille ymmärtää. Lukija huomaa tämän ei suuresti
koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta vaaroittavan esimerkin
vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä. Oppisanat kun niissä
ovat nykyisempään aikaan asti olleet perijuureltansa suurimmaksi
osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään siitä, mikä kielen sotku sen
seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä paljo kaikissa, niinkuin ei esm.
ranskan, espanjan ja italian kielissä, jotka latinaisen sukunsa tautta ovat
pysyneet muita Europan kieliä puhtaampina. Kreikka on niitäki
sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt tieteelliset teot ymmärtämättömiksi
suuremmalta yleisöltä ja estänyt tieteellisen sivistyksen leviämistä
kansoille.
Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse
monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä
ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne
ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian
loisteeksi paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä.
Silloin ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä
Pohjolan emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[1].
Mutta niiden vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden
valoa levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä
syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta