Jaakko Juteini ja hanen kirjallinen toimintansa | Page 2

siis olla tarkotuksellista, eikä erikoisesti
ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita kaikkea jaloa,
minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta palvellen
kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja mitäpä
tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä palvella »järjen
valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä käyttää samoin kuin
yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen kaunistuskeinoja, mutta nämä
kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun niiden tarkotuksena vain oli
selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi tämänluontoisia runoja venytettiin,
sitä enemmän sanatulva sanakuvineen teki tyhjän sanahelinän
vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa yleensä, ja pistävä iva
pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata, oli todellista, niinkuin
»runoilijoissa Jumalan armosta» kuten Kellgren'issä, Lenngren'issä,
kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi tietysti tällainenkin runous
laatuun ja sellaisten mestarien kädestä luonnollisesti syntyi
»kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti Juteinin runotar ei ollut
sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista henkevyyttä uhkuville

»hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä oikeutta Juteinillekin! Jos
nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän runoilijan arvo ja kunnia
henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja, mutta tarkoin katsovat, ett'ei
heidän »jouluksi» julkaisemassaan vihkossa vain löytyisi erikoisesti
arvokasta enemmän kuin muutama prosentti, niin on meidän monin
verroin suurempi syy antaa tunnustuksemme Juteinille, jolla ei
suomenkielellä ainoatakaan esikuvaa maallisen taiderunouden alalla
ollut, ja joka kuitenkin on ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa
meille tarjonnut helmiä, ja montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan
vähene, ja jotka ovat muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin
harvojen nykyajan runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja
runotuotteista taas 100 vuoden päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu,
kuin kenties kirjallisuudentutkija.
Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän
ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty
kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti.
»Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten»
kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan
»ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita
muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen
säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko
hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen
toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän.
Koska puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä
yhtäläisiksi sisällisten ominaisuuksiensa puolesta--ja niistä tietenkin
ihmisarvon tulisi riippua--, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän
yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja
oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi toisia
painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta, sillä
»arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin laulaa.
Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten
huulilta ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan
väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin jäljissään
muualla Euroopassa.--Juteini sitä sanaa esitti oikeassa merkityksessä,
henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen orjuudesta, ja
siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme aikansa
valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.

Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi,
ehkäpä tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta
rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista
ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti
ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella
hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.
»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja
kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen,
hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen
saamiseksi huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä
sen tekisi vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia
ei niin paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja
opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin
kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin
tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin
näkemään.
Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi
olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että suurten
sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen ylivallasta.
Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja runoilijain
mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja korkeinta, mitä
kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä kautta
synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o. näiden
ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin. Kaikkihan
tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui ilmaisemaan
filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti sointui
runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä kansallinen
liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli kuitenkin vielä
jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt kaikkia
kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli kuunnellut
Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto, missä
ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset
kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena
kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä
tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.--Joskaan ei äskenmainittua
tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä
kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta,

sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin
ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista
vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan
kansanomaista, suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa
jo tietänee kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa
suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä
viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan
suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin
itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain
suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä
tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta sivistynyttä
säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi suloisesti
helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä kaikilla
muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan päivistä
saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja