Jaakko Cookin matkat Tyynellä merellä | Page 9

samoin kuin Dusky-lahdenkin
rannoille muutamia koti-eläimiä ja eurooppalaisia kasvilajeja, lähtivät
Englantilaiset taas merelle kaakkoa kohden. Keripukin takia täytyi
heidän kuitenkin ohjata kohta laivansa itään ja kun sillä ilmansuunnalla
ei ollut toivottavissa mitään maata ja kun meritauti alkoi yhä kovemmin
rasittaa miehiä, katsoivat päälliköt parhaaksi kääntyä pohjosta kohden.
Ilmanala muuttui sitä lämpimämmäksi mitä enemmän pohjoiseen
saavuttiin; myrskyt lakkasivat ja matkalaisemme yli leveni
kirkkaansininen taivas. Se kaikki vaikutti virkistäväisesti taudin
rasittamien merimiesten mieliin. Kääntöpiirin yli mentyä saavuttiin
Matalien eli Vaarallisten saarien läheisyyteen, jossa matkalaisemme
olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Äkkinäinen tuulen puuska ajoi, näet,
heidän laivansa lähellä olevaa koralliriuttaa kohden ja ainoastaan
Cook'in taitavat liikkeet pelastivat heidät vaaraan joutumasta.
Nyt saavuttiin Tahitin itärannalle. Siellä tapasi Cook monta vanhaa
tuttuaan, jotka osoittivat tulokkaille yhtä suurta ystävyyttä kuin
ennenkin, mutta eivät olleet myöskään unohtaneet pahaa
näpistelemistapaansa. He kyselivät Banks'ia ynnä muita osanottajia
Englantilaisten edelliseen matkaan; joku kysäsi Tupiaakin, mutta

saatuaan kuulla hänen kuolemansa, näytti kysyjä tyytyväiseltä eikä
udellut enää mitään vainajasta. Täällä sai Cook myöskin tietää että
suurin osa hänen vanhoista ystävistään, niiden joukossa itse Tutahakin,
oli surmattu sisällisessä sodassa, että nyt saaren suuremman puoliskon
kuninkaana oli Otu niminen mies ja että pienempää osaa hallitsi
Ahitua.
Kuningas Ahitua halusi päästä Cook'in puheille ja tulikin hänen
luokseen suuren seurueen kanssa. Ulkomuodoltaan oli hän upea, mutta
samalla hiukan epäluuloisen näköinen. Kun tavalliset kohteliaisuuden
temput molemmin puolin olivat toimitetut ja lahjat vaihdetut, ryhdyttiin
keskusteluihin. Kuninkaan seuralaisista veti Englantilaisten huomiota
enimmin puoleensa eräs Stee niminen tavattoman lihava ja omituisesti
tatueerattu mies, joka näytti olevan suuressa arvossa, sillä Ahitua
tiedusteli hänen neuvojaan melkein kaikissa asioissa. Stee kyseli muun
muassa Englantilaisia heidän uskonnostaan. Kuultuaan että he
tunnustivat yhden ainoan Jumalan, joka on luonut maailman ja jonka
puoleen he kääntyvät rukouksissaan, näytti Tahitilainen tyytyväisen
näköiseltä ja selitti että saarelaisten uskonnolliset käsitykset olivat
jotenkin samanlaiset. Sillä aikaa kuin Stee keskusteli näistä seikoista
Englantilaisten kanssa, veti kuninkaan huomiota puoleensa Cook'in
taskukello. Kuultuaan sen nakutuksen, sanoi hän: "se puhuu", ja kysyi
sitten, mitä semmoisella kapineella tehtiin. Kun hänelle selitettiin että
se mittaa aikaa niinkuin aurinkokin, nimitti hän sen kohta "pikku
auringoksi" osoittaen siten selityksen täydellisesti käsittäneensä.
Matavain-lahdessa otettiin Englantilaisia mitä ystävällisimmin vastaan;
siellä oppivat he myöskin tuntemaan Otu kuninkaan, joka oli
hyvänsävyinen, vaikka kohta hiukan arkaluontoinen mies. Tuskinpa
hän alussa tohti lähestyäkään Englantilaisia, mutta tuli sitten kuitenkin
seuralaistensa kanssa heidän laivaansa, jossa etenkin mukavat tuolit
miellyttivät tahitilaisia ylimyksiä. Kun laivassa oli aterioitu, annettiin
Otulle lahjaksi eurooppalaisia koti-eläimiä, jonka jälkeen kuningas
poistui seurueineen vierastensa parista.
Läheisellä Huaheinen saarella tapasi Cook vanhan tuttunsa Oree
kuninkaan, joka ihastuneena syleili päällikköämme ja itki ilosta. Tällä

saarella joutui kuitenkin Sparrman eräällä kasvintutkimusmatkallaan
muutamain alkuasukasten ryöstettäväksi ja oli kadottaa samalla
henkensäkin. Kun Oree kuuli tapauksesta, ryhtyi hän pontevasti
toimeen rosvojen ilmisaamiseksi ja onnistuikin siinä viimein. Sitä
ennen olivat Englantilaiset kuitenkin kerenneet lähteä saarelta vieden
mukaansa suuressa määrin sikoja, siipikarjaa ja hedelmiä. Seurasipa
Englantilaisten mukana eräs Omai niminen saarelainenkin, jonka Cook
vei kotimaallensa ja esitteli siellä kuninkaalle ynnä muille ylhäisille
miehille. Raiatean saarelta seurasi Englantilaisia toinenkin alkuasukas
nimeltä Ödidi.
Seurasaarilta lähtivät Englantilaiset syyskuun 17 p:nä länteenpäin ja
saapuivat lokakuun alussa erääsen saariryhmään, jossa jo Tasman oli
käynyt v. 1643 ja jonka he nyt nimittivät ystävällisen vastaanoton
vuoksi Ystävyyssaariksi. Luonto oli suonut runsaasti lahjojaan näille
saarille, jossa kokospalmu, leipäpuu, sokeriputki ja jamsikasvi hyvin
menestyivät. Tavat ja viljelys olivat jokseenkin samanlaiset kuin
Tahitillakin, mutta asukkaat näyttivät olevan hieman korkeammalla
kehityksen kannalla. Ihmisasumukset eivät olleet ryhmissä, vaan
yksitellen aituuksilla toisistaan eroitettujen viljelysmaiden välillä.
Tongasaarella, joka on kaikista suurin, näkivät Englantilaiset
jonkunlaisen temppelinkin, joka seisoi korkealla alustalla ja oli muuten
rakennettu samaan tapaan kuin asumuksetkin s.o. seinät olivat
muodostetut maahan pystytetyistä pylväistä ja katos palmunlehdistä.
Sisässä nähtiin kaksi huonosti veistettyä puukuvaa, joiden oikeata
merkitystä ei Cook kuitenkaan saanut selville.
Tongasaarella näki Cook myöskin kuninkaan. Hän istui paikallaan
liikkumatta ja niin naurettavan synkän näköisenä, että Englantilaiset
luulivat häntä ensialussa mielipuoleksi. Tervehdyksiin ja kysymyksiin
ei hän vastannut mitään; ja kun Englantilaiset sitten antoivat hänelle
lahjojansa, salli hän ripustaa ne ympärilleen puhumatta kuitenkaan
yhtään sanaa. Seuraavana päivänä lähetti tuo synkkä hallitsija sentään
Cook'ille banaaneja ja paistetun si'an, sanoen että ne olivat lahjoja
saaren "arikilta" laivan "arikille".
Vietettyään muutamia päiviä Ystävyyssaarilla, ohjasi Cook matkansa

jälleen Uuteen Seelantiin sieltä juomavettä noutaakseen uutta eteläistä
retkeä varten. Matkalla eroitti ankara myrsky hänen laivansa
Adventur'ista, jota hän ei enää tavannutkaan ennenkuin vasta
Englannissa. Tehtyään tarpeelliset varustukset Uudessa Seelannissa ja
jätettyään sinne joukon koti-eläimiä, lähti hän liikkeelle marraskuun 26
p:nä jäiden täyttämiä eteläisiä vesiä kohden.
* * * * *
Matka oli erittäin vaivaloinen, sillä merimiehet olivat väsyneinä
entisistä vaivoistaan jo vähemmän kykeneviä taudin puuskauksia
kestämään. Tällä kertaa voitiin kuitenkin purjehtia aina 60
leveysasteelle saakka, ennenkuin ajojäitä alkoi ilmestyä. Nepä olivat
outoja esineitä Ödidille, joka nimitti jäätä valkeaksi maaksi ja
lumisadetta valkeaksi sateeksi; mutta enimmin kaikista ihmetteli hän
tuota eteläseudun pitkää valonaikaa. Eipä hän tahtonut uskoa omia
silmiäänkään ja vakuutti, että jos hän kansalaisilleen kertoisi alituisesta
päivän valosta ja "kovasta sateesta", (s.o. rakeista) pitäisivät he häntä
valehtelijana. Saipa