Inger, Östråtin rouva | Page 6

joka ajoi yöllä tunturien poikki, pikku
lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä oli
elämä tai kuolema -- ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle, toisen
toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa
susille!
ELINA.
Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te
olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen
toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete
Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta
luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona?
Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on
kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit, mutta
päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole koskaan
pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli Norjan
rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa lujaa pohjaa
jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin! Merete oli teille

kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta mitä on se hänelle
maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti voi niistä
viimeisenä päivänä vastata!
INGER-ROUVA.
Tiedän tilini, eikä se peloita minua.
ELINA.
Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?
INGER-ROUVA.
Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.
ELINA.
Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi heittää
nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän purjehti
Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi hän
jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat ja
kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini!
Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; --
mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen
sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä
oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, -- ja teidän lapsenne
täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!
INGER-ROUVA.
Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?
ELINA
Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin
ahdistavaa pelkoa siitä puhua -- hän ei maininnut sitä kertaakaan!
INGER-ROUVA

(helpoittuneesti, itsekseen).
Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. -- -- Elina; -- se asia, jota nyt kosketit,
on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et ehkä ole
huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli tanskalainen
--
ELINA.
Senkin minä tiedän.
INGER-ROUVA.
Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli
hän kietonut Lucian ansaansa.
ELINA.
Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi ollut
äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein tärkeintä.
INGER-ROUVA.
Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo
mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä
rakastanut?
ELINA.
Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. -- Älkää luulko
minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan
täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole
teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te
samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents
Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa.
Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle,
johon hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt
hänet, -- silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit
olivat tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta

sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin
väkivallantekijöihin.
Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena
kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä
tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa
sukuamme!
INGER-ROUVA.
Sinä? Mitä sinä aiot?
ELINA.
Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä
itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki
oikean asiamme puolesta.
INGER-ROUVA.
Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut samaa
kuin sinä, -- ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!
ELINA.
Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä
olen liikaa.
Ehkä teillä on vielä aikaa -- --; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja
johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat
teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä.
Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää
unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(katsoo hetken hänen jälkeensä).

Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! -- --
Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua,
Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.
Ah, -- eikö joku ratsastanut sisään portista?
(Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. -- -- Onko
taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? -- Luoda minut naiseksi, -- ja
sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on
nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä;
ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? -- Eikö olisi parempi,
jos voisin -- --? Ei, ei, ei, -- minä en tahdo sitä! Minä en