Iltalampun ääressä I | Page 9

sievästi asetettuna pienelle tarjottimella
eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista
ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle
muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen -- neulominen oli
nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan
kuunteli ja katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä
vilpittömimmin. Sitte asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen
äänensä helähdellä tuossa korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen
kummiukkoaan hänen lempilauluillaan.
Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla
koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren, isä
taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan
nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit
kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät
kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen
sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.
Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään,
vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi
erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.
-- Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.

-- Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen
soittonsa epäsoinnulla. -- He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen
illanvietossa.
-- Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!
-- Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat
olivat Siionin kanteleesta.
-- Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.
-- Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta,
virkkoi Anna.
-- Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä
tietystikin varsin kauniina?
Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää
suunsa nauruun.
-- Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan
väitellä.
Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt
milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta
puolueesta.
-- Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole kysymyksessä
mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja Hellsbergit,
pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta -- muhoili ukko leikkisään
tapaansa.
-- Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna,
mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä
tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja
yhdyin heidän lauluunsa -- ja sisimmästäni.
Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista,
vilpittömän-ilmeistä otsaansa.

-- Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja
Vapahtajamme katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä
ylistämme, vaikka minä kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet
hengellisiin lauluihin sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä
halusta tahtoo kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten
siivillä, mutta pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme,
kuten minun hyvä, kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun
pikku Annani on väliin hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin,
jatkoi neuvoksetar pikkuisen vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin,
että nuo selitykset ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle
elämällemme ja sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan
puhtaasti ja selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun
voimme kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen
käy väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle,
vaan päin vastoin -- --.
-- Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla
hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon
raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on
kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen
heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä
lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".
Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin
pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä
seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt
sen siipien siinnähdyksiä.
* * * * *
Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain askelin
hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: -- Hyvää iltaa,
pikku sisarueni!
-- Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?
-- Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli
kerrassaan oivallinen!

-- Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna
hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. -- Tuletko kotiin minun
kanssani?
-- En, en millään muotoa -- hän veti kelpo siemauksen äsken
sytyttämästään sikaarista. -- Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika
hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. -- --
-- Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?
-- Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat
ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä
tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos vain
kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.
-- Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?
-- En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta
saksalaisen luona numero viidessä -- hän matkustaa yöllä.
Anna huokasi. -- Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina
milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä -- sanoi hän.
-- Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa
poikaansa kohtaan -- vastasi nuori mies hyvänsävyisesti -- mutta
katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei
meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni,
nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä
seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.
-- No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata
sinua.
-- Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa -- hän asetti
hellästi sisarensa käsivarren omaansa -- minä tiedän voivani puhella
sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän