Ihmekös tuo | Page 5

OLLINEN. No niin minä meninkin. Mutta käytyäni sängyn laidalle
istumaan, en voinut olla heittäymättä levähtämään, jolloin tietysti
nukuin niinkuin tavallista.--
AINA. Ja minä olen saanut juosta sinua hakemassa pitkin kaupunkia.
OLLINEN. No, älähän ole tuosta suutuksissa. Kyllähän se Sederin
päivällinen nyt hukkaan meni. Mitäs sille enää voipi. Annappas nyt
sinä rakas eukk----rouvaseni minulle syödäkseni jotakin, sillä olenpa
hirveän nälissäni,
AINA. No, etkö ole utelias tietämään miten kävi velka-asian?
OLLINEN. Niin niin! Mutta mennään ensin syömään. Sitten, sitten----
(Huomaa Immen.) No, mikä sinua vaivaa armahani?
IMPI. Päätäni särkee niin kovasti!
OLLINEN. Voi armahani. Ai, ai, se on vaarallista. Sohvi hoi! Pian
tänne! (Silittää Immen päätä.) Oma lintuseni! Älä ole huolissasi. Kyllä
se paranee.

SOHVI. (Tulee.) Mitä käskette?
VAINIKKA. (Pilkistää ovesta, tulee näkyviin; mutta kun ei häntä
kukaan huomaa, piiloutuu takaisin.)
OLLINEN. Mene pian kutsumaan lääkäriä, joka vast'ikään on
muuttanut tähän naapuritaloon.
AINA. Ja ota huonekaluista päällykset pois.
SOHVI. Heti paikalla.
OLLINEN. No nyt mennään kerrankin ruualle.
(Ollinen ja Aina menevät.)
IMPI. Ei ole tarvis lääkäriä kutsua.
SOHVI. Mikä teitä vaivaa, neiti?
IMPI. Ei mikään! (Huokaa ja menee pois.)
SOHVI. Kummallista! (Ottaa huonekaluista päällyksiä pois.) Äsken
vielä niin onnellinen ja iloinen ja nyt jo noin suruissaan----Niin no,
eihän se juuri kumma olekaan. Ei se rakkaus ole leikintekoa. Sen
kanssa kun joutuu tekemiseen meikäläinenkin, niin saapi olla
varoillaan----Kummako sitten, että moinen hento neito ei voi sen
kujeita vastaan ponnistella. (Kello soitetaan.)
AINA. (Ovelta.) Sohvi. Avaappas ovi lääkärille. Pyydä häntä
odottamaan hetkisen.
SOHVI. (Nauraa.) Lääkäri se olisi, vaikk'ei ole kutsuttukaan.
VAINIKKA. (Tulee.) Mene ja sano herralle, että minä odotan häntä
täällä.
SOHVI. Antaa hänen syödä rauhassa. Hän on hirveän äkäinen, jos
hänen syöntiään vähääkään häiritään. (Kello soipi.) Kuule, Pekka!
Meneppäs avaamaan ovea, siinä jouten ollessasi. Minulla ei olisi aikaa.
(Menee.)
Kuudestoista kohtaus.
TUOVILA. (Tulee.) Hyvää päivää.
VAINIKKA. Päivää, päivää.
TUOVILA. Oli erittäin hyvä, että teidät heti tapasin, sillä minulla ei
olekaan aikaa viipymiseen.
VAINIKKA. Saanko luvan tuota noin----
TUOVILA. Isäni kuoltua äkkiä, tapasin minä hänen tärkeimpien
papereinsa joukossa tämän velkakirjan, jonka mukaan teidän on
maksaminen minulle heti 10,000 markkaa.
VAINIKKA. Niinkuin 10,000 markkaa, minäkökö?

TUOVILA. Tietysti te. Velka on langennut jo kaksi viikkoa sitten.
VAINIKKA. Herra, te erehdytte. Ei tämä velka, niin sanoakseni, minua
koske lainkaan.
TUOVILA. Vai ei koske vain. Katsokaa, tuossa on velkakirja täydessä
laillisessa kunnossa.
VAINIKKA. (Tarkastaa paperia.) Jospa minä, tuota noin, niinkuin
osaisin lukea. Minäkö olisin 10,000 markkaa velkaa! Ei ole totta!
TUOVILA. Vai niin! Te ette tunnusta koko velkaa, ettekä siis
hyvillänne aio sitä maksaa. Hyvä! Kyllä minä voin teitä siihen
pakoittaa. Minä varoitan teitä vielä kerran. Tietäkää, että minä en tyydy
vähiin kulunkeihin. Tänään lähtee laiva kohta Hampuriin. Jollen sillä
pääse, on edesvastaus teidän. Siis rahat tänne heti paikalla!
VAINIKKA. Mutta, herranen aika! Olisko se mahdollista, että minä
olisin teille niin paljon velkaa?
TUOVILA. Ettekö te todella sitä tiedä? Vai olisitteko unohtaneet?
VAINIKKA. Sitä en usko.
TUOVILA. Mutta kun tässä on selvä velkakirja.
VAINIKKA. (Ajattelee.) Kun minä Tampereella oppi-poikana olin, ei
minulla, tuota noin, ollut viittä markkaa suurempaa velkaa, ja kun sitten
kisällinä Hämeenlinnaan muutin, olin Hartoselle 60 markkaa velkaa,
mutta senkin minä maksoin pois. Kun minä sitten mestariksi pääsin,
tein alussa kolmen sadan markan edestä velkoja--mutta en minä muista
sen suurempaan velkaan joutuneeni.
TUOVILA. Tahdotteko maksaa pois velkanne vai ettekö?
VAINIKKA. Ei minulla ole rahoja!
TUOVILA. Vai ei ole, vain. Kyllä teidän varanne tunnetaan. (Katsoo
kelloa) Minulla ei ole aikaa viipyä kauan. Heti paikalla rahat tänne!
VAINIKKA. Kun se Ollinen, tuota noin, sieltä tulisi!
TUOVILA. No, ettekö ole Ollinen?
(Sisään astuvat Ollinen ja Impi.)
Seitsemästoista kohtaus.
OLLINEN (Tuovilalle.) Herra tohtori, koska olemme naapureiksi
tulleet, katsoimme tilaisuuden sopivaksi tutustuaksemme teihin, kun
tämä sisareni tytär on sattunut sairastumaan----Nimeni on Ollinen----
TUOVILA. (Its.) Mitä tämä merkitsee? He pitävät minua lääkärinä.
OLLINEN. Saanko luvan esittää sisareni tyttären neiti Heinon?
TUOVILA. Neiti Heino!----

OLLINEN. Hän on vilustuttanut itsensä, ja pyydän siis teitä
näyttämään taitoanne.
TUOVILA. (Its.) Tuoko siis onkin Impeni, armahani! Se olikin erehdys,
(Ään.) Pyydän, että saisin häiritsemättä tarkastaa taudin laatua.----
OLLINEN. Niin, väistykäämme me pois. (Vainikka, joka tämän aikaa
on ollut syrjässä, lähestyy Ollista.)
VAINIKKA. Minä, tuota noin, tulin niinkuin----
OLLINEN. Ah, räätäli, tulkaa tänne. (He lähtevät jutellen oikealle.)
Kahdeksastoista kohtaus.
IMPI. (Its.) Räätälikö? Voi minua!
TUOVILA. (Its.) Hän ei näy tuntevan minua lainkaan. Pitää tehdä
tyttöselle pieni kepponen. (Ääneen.) Mikä teitä vaivaa neiti, saanko
kysyä?
IMPI. Päätä kivistää.
TUOVILA. (Koettaa otsaa, its.) Kuinka ihana, sanomattoman ihana hän
on. Tuo otsa, nuo silmät, voi kuinka kalliit olette minulle. Joko minä
otan hänet syliini! En vielä. (Ään.) Saanko koettaa suonta?
(Käypi istumaan hänen viereensä ja ottaa hänen kätensä käteensä. Its.)
Sinä pikku kätönen olet monta kertaa suortuviani silitellyt. (Ään.)
Teidän valtasuonenne sykkii niinkuin ei kipu olisi päässä, vaan----
IMPI. Vaan?
TUOVILA. Sydämmessä.
IMPI. (Hämmästyen.) Kuinka niin?
TUOVILA. Tämä tauti on hyvin vaarallinen, jollei sitä saada
paranemaan. Minä onneksi tiedän oivan lääkkeen, joka tekee teidät
silmänräpäyksessä terveeksi.
IMPI. Ja se on?
TUOVILA. Että... (Antaa äkkiä