Hovin Inkeri | Page 2

ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe,
kuului sankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin.
Siinä, noin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta
kämmentä yhteen.
Heikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta vasten
pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla, alkoi
Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus. Niilo
oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi. Kontio
päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä
vastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja
karhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven
kuningas ojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan
juurelle pudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle
levähtämään.
Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät
he kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin
heidän käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti
sen ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja
joka osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.
Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta

siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen
sota ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja
aikakin oli vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan
kentällä sotatemppuja harjoittelemassa.
Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei
vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat
velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana
kolmeksi päiväksi.
Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit
laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja
nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli
selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti
näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän
kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen
tarttuessaan.
Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat
matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut
paljon miehiä.
Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan
illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta pirttiin,
työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi joesta vettä
saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille nokisille
kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset ilomielin ja
kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs heistä saunan
edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan mustan juovan
toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka nauris, jos ei
nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.
Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä.
Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu
hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan
sai osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos
matkamiehemme jo tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä
vasemmalla.

Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v.
1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi
sen takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi
yksinäinen, tavattoman korkea honka. Kauempana siinti
Kinahmo-saaren metsäinen ranta ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen
ilta-auringon valossa välkkyvä pinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat
lienteyttä tähän maisemaan, jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.
Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset
kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli
Lieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli
viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi
määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja
veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta
kodin ja konnun.
Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle,
jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä
nimitetään vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella
Lieksanjoki, etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan
Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä
muutamat hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät,
kun olivat ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla
oli siis yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole
jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo, joka
näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa
taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin puoleisessa
päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin vieressä pieni
hökkeli.
Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti
edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme
Taneli.
Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:
-- Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on
käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti

hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat
tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne
kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä.
Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?
-- Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista,
nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. -- Etkö
sinä tunne Jouto-Juoseppia?
-- Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet.
Hänhän se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään
elätti ja väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin
aitasta maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen
oli täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään.
Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa
ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen
päivineen.
Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet
olalla