Hovin Inkeri

Hovin Inkeri

The Project Gutenberg EBook of Hovin Inkeri, by Anni Kepplerus This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Hovin Inkeri Historiallinen kertomus Pohjois-Karjalasta
Author: Anni Kepplerus
Release Date: July 16, 2005 [EBook #16313]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HOVIN
INKERI ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

HOVIN INKERI
HISTORIALLINEN KERTOMUS POHJOIS-KARJALASTA
Kirjoittanut Anni Kepplerus
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1897.

I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan, jota
Suomessa nimitetään »kreivin ajaksi», saivat rauhassa rehottaa
Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla
eväskonteilla varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää
polkua myöten. Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin
rasittamaan, sen huomasi heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta
keskustelustaan.
Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti
vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen
tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan
toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun tarvis
vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.
-- Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on
niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne
herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin
hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.
-- Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas;
mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten
sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta
kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä
laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut Nurmeksen
rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas oli ottanut
parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä herraltansa
Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa, mutta niin
pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun Jaakko sitten
meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä miehineen hänet pois
talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika lailla selkään
hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta valittamaan,
niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.
-- Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja.
Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka
vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin
viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän
veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin

vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?
Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni
luottamusta ja kunnioitusta.
Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin
moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha,
jolla hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja
kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä
katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen
johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä,
lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko
hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain
ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut
sitä katua.
Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.
-- Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja
tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me
herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita.
Jos itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja
panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin
näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä
niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.
Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.
Vähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä
muuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä
vilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä oli
puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja
paistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen,
joka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka
silloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat
työläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja
sorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri
vetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven

asukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys.
Joka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä.
Tuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet
hiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä
ja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli
hyvin mutkikas.
-- Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan sattuisi,
tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi. Hän
pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat
verkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.
Vähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun
muutaman sylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi
hän sen tyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen
taittaa rasahutti aikoen