Helgelannin sankarit | Page 5

henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette
ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in -- ja tiedän keinon, jolla hänet
masennan! (menee rantaan).
DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!
ÖRNULF (suuttuneena). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan;
Hjördis on sen ansainnut!
DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen
kasvattanutkin.
ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in
sanat alkavat käydä toteen.
SIGURD. Jökul'in?
ÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni
kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja
lausui:
Surun saattaa surmaajalle Jökul'in sen jälkeläinen; Jolla Jökul'in on
omaa, Sen ei ilo iäkkäinen!
Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän
kuoli.
SIGURD. Mitä siitä huolit?
ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul'in
kerran antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat
hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä
(keskeyttää, katsoessaan oikealle) Gunnar! -- Onko meidän jälleen
tässä keskusteloon ryhtyminen!
GUNNAR (tulee). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta

minä en saata vihamiehenä erota sinusta.
ÖRNULF. Mikä on aikeesi?
GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi,
ennenkuin matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja
olkaa vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja
ravintoa ei puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään
eikä huomenna, sanaakaan.
SIGURD. Mutta Hjördis -- --?
GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui
kotimatkalla ja hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme
sopia, jos te tulette vieraiksemme.
DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!
SIGURD (epäillen). Mutta minä en toki tiedä -- --
DAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella
huonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään.
GUNNAR (Sigurdille). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla;
ethän tälläkään kertaa vastustane toivoani!
DAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; --
-- ällös, ällös tehkö niin!
GUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf'ille; ennenkuin sen
olen parantanut, en tunne mielessäni rauhaa.
SIGURD (innolla). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä
tänne! (malttaa). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja
minun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin.
DAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin!
GUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd,

kenties nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi,
katuisit sinä vielä, ett'et ollut minulle avulias viimeiseen asti.
DAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo
purjehdit täältä.
SIGURD (päättävästi). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän
tahtonne, vaikka -- toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen
sinun ja Hjördis'in vieraaksi.
GUNNAR (puristaen hänen kättään). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.-- Ja
sinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd'kin?
ÖRNULF (jörönä). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua
loukannut; -- tänään en voi varmaa vastausta antaa.
GUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä
kurttuisen otsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan;
jääkää hyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (menee oikealle).
SIGURD. Hjördis'in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar
tunne häntä ollenkaan; -- ennemmin uskon Hjördis'in aikovan --
(_keskeyttää, kääntyen miehiin_). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin;
kelpo lahjoja valitsen Gunnar'ille ja hänen väelleen.
DAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, -- niin, sinua
en jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar'in luo.
(Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle).
ÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar'illa olisi naisväkeä talossaan,
niin -- haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis'iä! --
Thorolf, tuletko sinä tänne!
THOROLF (on reippaasti astunut esiin). Kuten näet! -- Onko totta
mitä sanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa?
ÖRNULF. Olen!
THOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan?

ÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis'in kanssa.
THOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa!
ÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta?
THOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi
sauva kädessä ohitse, huutaen: "Jos kuulut Örnulf'in miehistöön, niin
sano hälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän
kummankin puolesta." Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi
soutaa, lausuen: "Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden
kanssa menen minä eteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis'in enää
tarvitse ylpeillä perillisestään."
ÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on
lähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan -- --.
THOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne -- ja surmaa poikosen!
ÖRNULF (ripeä päätös). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista
taistellaan!
THOROLF. Mitä ai'ot?
ÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan.
THOROLF. Minä seuraan sua!
ÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd'ia ja siskoasi Gunnar'in taloon.
THOROLF. Sigurd'ia? Onko hän täällä?
ÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; -- sinä
seuraat häntä.
THOROLF. Sinun vihamiestesi luo?
ÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan
Örnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään,

mitä minä nyt ai'on tehdä; kuuletkos, et kellekkään!
THOROLF. Sen lupaan.
ÖRNULF (tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi). Jää
hyvästi siis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta
saan sinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä
lausut, olkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan,
kuin sinulle hyvyyttä