Haapakoskelaiset | Page 4

valittaa.
Sinä olet tehnyt velvollisuutesi. Ja sitä paitsi saamme kai Erikin kohta
kotiin.

-- Tuleeko Erik kohta kotiin, sanoi provasti iloisesti ja kummastellen, ja
piippu pysähtyi suuhun mennessään keskitielle. -- No, se ilahuttaa
minua.
-- Entä minua sitte, sanoi senaattori hitaasti, hämmensi teetään ja joi
sitä pikku siemauksin. Kuin johdun ajattelemaan Venäjää, sanon kuin
saksalais-roomalainen keisari kerran Italiasta: paljo on jälkiä sinne päin,
vaan vähä sieltä palaavia. Ja ne miehet, jotka sieltä joskus palaavatkin,
eivät aina ole samanlaiset kuin sinne mennessään. Mutta
kuulkaammehan, mitä Erik kirjoittaa, tahdotko, Hanna, lukea meille
hänen kirjeensä?
Neiti Hanna otti kirjeen käsiinsä. Juuri hänen yrittäessään lukemaan tuli
puutarhuri Jaakko sisään. Hän näytti hyvin vilkkaalta, niin että
vapaaherra vanhus aivan peljästyi ja luuli hänen jälleen langenneen
viinan kiusaukseen.
-- No, mitä nyt sitte? kysyi hän.
Jaakko kumarsi oven suussa ja vastasi leveästi hymyten: niin, minä
vain tulin ilmoittamaan, että se suuri englantilainen emä on saanut
porsaita.
-- Mitä sinä sanot, Jaakko, no sepä oli iloinen uutinen. Kuinka monta
porsasta?
-- Kuusitoista, ja Jaakko nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa
näkyivät.
-- Kuusitoista, no lempo soikoon, katsos sitä. Jaakko, mene ja sytytä
lyhti. Tule sinäkin, Maunu Jaakko, meidän pitää mennä katsomaan, se
on minun kallis, uusi emäsikani, joka tuotiin Northumberlannista.
Jaakko, vie sana myös voudille ja vanhalle Vapulle, heidän pitää tulla
mukaan. Muutamia porsaita täytyy toimittaa pois, muuten emä syöpi ne
suuhunsa.
Koko talo läksi liikkeelle. Vapaaherra heitti ylleen lyhyen turkin ja pisti
jalkaansa suuret kalossit. Provasti sai vanhanaikaisen viitan, jossa oli

senkin seitsemän kaulusta, neiti Hanna heitti olkapäilleen saalin, ja
pitkässä jonossa, etupäässä nyt juuri ulos tullut vouti sekä vanha Vappu,
marssittiin alas muhkean, tiilistä rakennetun sikolätin luo, joka oli
aivan puutarhurin asunnon vieressä. Isäkarju makasi eri osastossaan
yksikseen ja nukkui kaikessa rauhassa, pitämättä vähääkään lukua
perhehuolista.
-- Näytäs, Vappu, tulta tänne lähemmä. Katsos, miten suloisia elukoita,
sanoi neiti Hanna, ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
Suuri englantilainen ei ollut hyvillään lapsivuodetervehdyksestä, vaan
röhki äkäisesti ja näytti huolissaan lukevan suurta laumaansa.
-- Kuinka ruusupunainen se on tuo nuori emä, sanoi provasti.
-- Niin, eikä sillä ole myöskään mitään harjaa, se on sileä kuin sipuli,
lisäsi Vappu.
Vapaaherra vanhus antoi heti kaikkein tarkimpia, käytölliseen
kokemukseen perustuvia neuvoja, kuinka suurta englantilaista tuli
hoitaa, ett'ei se eksyisi toimittamaan betlehemiläistä verisaunaa.
-- Kaikki te tiedättekin, herra parooni, ihmetteli vanha Vappu isäntänsä
monitietoisuutta.
-- Jahaa, nyt palaamme jälleen ylös ja tyhjennämme lasin suuren
englantilaisen menestykseksi, ja kuukauden kuluttua sinä, Maunu
Jaakko, saat porsaista pari kappaletta.
Provasti kiitti, ja niin lähdettiin taas liikkeelle kevätillan viileässä.
Taivas oli idän puolelta valoisa; kevyt, ilmainen, sinipunerva sumu
verhosi laaksoa, ruisrääkkä narskutti oraspelloilla ja koski kohisi tuolla
alhaalla.
-- Mikä ihana kevätilta, tämä tekee vanhoille hyvää, tuntee itsensä
kymmentä vuotta nuoremmaksi, eikö totta, veli?
-- Niin, kyllä se on varma tosi, mutta nyt menemme sisään, toti jäähtyy.

Vapaaherra ja hänen vieraansa astuivat jälleen vanhanaikaiseen
huoneesen, kävivät istumaan suureen, nahalla päällystettyyn sohvaan,
tupruttivat piippujansa ja jatkoivat keskusteluaan siitä, johon se äsken
päättyi.
-- Poikasi kirje, niin, saammeko kuulla sen?
-- Tietysti. Hanna kulta, käypäs tuomassa tänne Erikin kirje.
-- Kuulepas, kuinka teidän välinne, Erikin ja sinun, on nyt tähän aikaan?
Hänhän näyttää kirjoittavan sinulle, sanoi provasti.
Vapaaherra huokasi. -- Hm, enimmäkseen hän tietysti kirjoittaa
sisarelleen. Minä saan kuulla häntä koskevat asiat kiertoteitä. Nyt on
hän kuitenkin kunnioittanut minuakin kirjeellä.
Provasti huokasi vuorostaan. -- Sinä olit liian ankara häntä kohtaan.
Hän oli aina luonteeltaan hento, siinä hän on äitinsä kaltainen. Minä
sanoin sinulle moneen kertaan: pitele varovasti sitä poikaa. Sellaisia
uneksijoita ja haaveksijoita kuin hän pitää kohdella erittäin varovasti.
Vapaaherra katsoa tuijotti synkästi eteensä. Se oli hänen elämänsä
katkerin muisto, hänen suurin surunsa. Hänen ainoa poikansa oli niin
kauan, kuin hän voi muistaa, ollut kylmä, umpimielinen ja salaperäinen
häntä kohtaan, vaikka hän kaikille muille oli aivan avomielinen ja
suora.
Vapaaherra vanhus oli asettanut itseään kohtaan suuret vaatimukset,
mutta samaa hän vaati muiltakin, jotka olivat hänen lähellänsä. Sitä
paitsi hän kaikkia muita, paitsi tytärtänsä Hannaa, kohtaan menetteli
jotenkin jyrkästi sekä julkisessa elämässä että kodissaan. Näin ollen
eivät vaatimukset poikaa kohtaan suinkaan jääneet vähäisiksi, eikä se
tapa, jota hän käytti niitä toteuttaessaan, ollut lempeimpiä. Hän oli
peljästyttänyt poikansa jo hänen pienenä ollessaan, ja nuorukaisena
tunsi poika isäänsä kohtaan kunnioitusta, joka melkein vivahti pelkoon.
Paraastaan päästäkseen vapaaksi ja riippumattomaksi näistä isänsä
ankaroista vaatimuksista oli Erik pyrkinyt kadettikouluun, mutta ennen
kuin hän sai luvan, oli monta ja kiihkeätä kiistaa tapahtunut isän ja

pojan välillä. Ja niiden vaikeiden aikojen muisto se nyt teki senaattori
vanhuksen mielen raskaaksi.
-- No no, ero pehmittää paljon, hyvä veli. Aika parantaa kaikki haavat,
ja Erik nyt kyllä käsittänee, että sinä kaikissa tapauksissa tarkoitit
hyvää. Mutta tuossapa jo onkin hänen kirjeensä.
Zaritzin toukokuu 18--
Hyvä isä. Kuten näet päiväyksestä, olen jo poissa Keski-Aasiasta ja
silloin, kuin tämän kirjeen saat, jälleen Europassa, oltuani neljä vuotta
taistelemassa Ural-järven seuduilla, Afganistanin rajoilla ja Syr Darjan
varsilla. Minä olen saanut pataljoonan Moskovassa.
-- Överstikö! Ja provasti tempasi