Härkmanin pojat | Page 9

antoivat minulle suuren kimpaleen leip??.?
?Ja sin? s?it kuin susi.?
?Min? yritin sy?d?, mutta silloin tuli er?s upseeri ja kysyi, mik? min? olin miehi?ni. Herra ties, mit? kaikkea he valehtelivat teid?n kunnon pojastanne, koskapa h?n viimein rupesi tulkin kautta kyselem??n kaikenlaista meid?n leirist?mme. Kun min? ehtimiseen vakuutin, ett'en tiennyt niin mit??n, vannoi upseeri minun p??sev?n jo kymmenen minuutin kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tiet? kohti kuolemaa!?
?No mutta, tuhat kaikkiansa, etp? sin? kuollut kuitenkaan?, sanoi H?rkman iloisesti. ?Eik? heill? ollut nuoraa??
?Kyll? heill? nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he eiv?t tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veiv?t he minut harjulle ja siell? oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.?
?Silloin sin? kaiketi v?h?n sent??n pelk?sit.?
?Mit?p? siit? olisi ollut apua? Mutta kyll? minusta v?h?n tuntui silt?, ett'en koskaan en?? saisi soittaa. Minulla oli huilu k?dess? ja min? n?ytin, ett? tahdoin viel? kerran sit? kaiuttaa. Ukot puhua r?p?ttiv?t kesken?ns? ja merkitsiv?t v?h?n aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin min? puhaltaa, niin ett? soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja mahtavasti. Alussa olivat s?velet mustia ja valkoisia, sill? sieluni itki, kun ajattelin, ett? olin el?m?st? kohta j??v? vieraaksi. Mutta min? en tahtonut kuolla; sent?hden muuttui soittoni pian punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien pilvien sekaan, jotka s?ken?iv?t, ratisivat ja sihisiv?t, niin ett? ven?l?iset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan n?lk?inen vanki Yrj? H?rkman, vaan jokin voimakas ja v?kev? haltija. V?kev? min? olinkin sin? hetken?. Elonkipin? paisui rinnassani; mieless?ni kaikui: min? en voi kuolla! ja ?kisti kuin myrsky l?in lujalla nyrkill? ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut, vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla viikolla seisoin Le Clairin edess? ja osasin kertoa h?nelle kaikki, mit? h?n halusi tiet??.?
Kirkkoherran syd?n paisui ilosta ja ylpeydest?. H?nen poikansa oli suorittanut kunnialla vaikean teht?v?ns?, sit? ei kukaan voinut kielt??, ja, mik? oli viel? iloisempaa, h?n, Yrj?, seisoi tuossa ilmi el?v?n?, voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja l?htem??n uusiin vaaroihin.
Yrj? ei en?? muistellut seikkailuansa, h?n oli silm?nr?p?yksen lapsia. Nyt h?n tahtoi iloita ja huusi reippaasti: ?T?ksi p?iv?ksi heit?mme kaikki huolet sikseen!? Ja samalla h?n jo juoksi tytt?jen luo alkamaan tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: ?Soittaja! Soittakaa minun omaa tanssiani! Ei se n?in k?y. Eik? t??ll? sitte ole ket??n, joka osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua??
?On meill? yksi?, vastasi Elina. ?Jaakko-ukko soitteli mielell??n ennen muinoin, milloin meill? oli iloa talossa. Ehk?p? h?nell? viel? on v?h?n ??ni? j?ljell? vanhassa viulussaan.?
?Jaakko!? huusi Yrj?, ja taas elpyi uusi muisto h?ness?. Olivathan hekin ennen olleet hyv?t yst?v?t ja Yrj? muisteli olleensa Jaakon suosiossakin. Miss? h?n oli?
Niin, tuollahan h?n istui niin suorana ja ylev?n?, p?? harmaana ja j?senet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siell? p?yd?n alap??ss?kin jo tiedettiin, mit? ?sken tulleet herrat olivat kertoneet sodasta; oli my?s kuultu Yrj?n seikkailu, ja n?m? uudet vaiheet olivat johtaneet mieleen vanhusten urhoty?t; leikin ja oluen ilostuttamana kertoeli sotavanhus ymp?rill??n olijoille entisi? muistettavia aikoja.
Yrj? riensi ukon luo ja tervehti: ?Hyv?? p?iv??, Jaakko! Tokko en?? tunnettekaan minua??
Jaakko nousi iloissaan. ?Miksi en tuntisi, herra Yrj?! Te olitte iloinen poika, ja min? aina ennustin, ett? teist? tulee urhoollinen mies. Ja ett? nyt olettekin urhoollinen, tied?n tuosta seikkailustanne ven?l?isleiriss?.? Jaakko katseli entist? poikaa ja iloitsi mieless??n.
?Min? olenkin yht? iloinen kuin ennen?, sanoi Yrj?, ?ja haluaisin nyt tanssia. Ettek? te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.?
?Olen montakin kertaa. Tuopas t?nne viulu, Heikki! Tied?th?n, miss? se on siell? kamarissa?? sanoi h?n paimenpojalle. Poika l?ksi juoksemaan kuin orava ja Jaakko jatkoi: ?Ei se ole mik??n tavallinen viulu, sen saatte uskoa. Min? sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik Flemmingilt?, joka sen oli ottanut er??st? Puolan luostarista.?
?Kuinka h?n tuli antaneeksi sen teille??
?Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isois? oli Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimm?t aateliset, sek? ruotsalaiset ett? suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset er??ss? Varsovan palatsissa, ja er??n Puolan kauniimman neitosen sanotaan kysyneen Henrik Flemmingilt?, mit? h?nen is?nmaassansa tanssittiin, johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, ett? suomalaisilla ei ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli puolalainen neiti pyyt?nyt Henrik Flemmingi? tanssimaan suomalaista tanssia, ett? neiti olisi saanut tunnustaa h?nen voittaneen. Herra Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei ollut yht??n, joka olisi osannut soittaa edes yht??n suomalaista lauluakaan; sent?hden kysyttiin meilt?, jotka seisoimme ulkona vahdissa. Min? olin usein soittanut kotikyl?ss?ni, eik? nyt auttanut muu kuin: mars suoraa p??t? saliin!?
?Vai niin. Vaan mitenk? sitte k?vi??
?Eip? niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat ?Viikatteen luojaisia?, niin ett? kannukset kilisiv?t. Tanssin loputtua paukutteli itse kuningaskin k?si??n ja h?nen mukaansa kaikki muut ylh?iset ja mahtavat.?
Heikki toi juosten viulun. Yrj? otti sen pojan k?dest? ja vet?si jousella koetteeksi kieli?. ?T?m? on hyv? viulu; t?m?nk? te saitte Flemmingilt???
?Niin min? sain sen juuri sen illan muistoksi, kun