Ensitaistelujen ajoilta | Page 6

kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan.
Niin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin
naisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä puhuttava,
tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä
naistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa
piireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.
-- Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä,
vaati vaatimalla Julia. -- Teetkös sen ystäväni?

Samalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla
mitä herttaisemmin häntä silmiin:
-- Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!
-- Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. -- Meillä
rautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen
työpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse
kuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle
selvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.
-- Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, -- mutta
olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.
-- Kaarlo, -- kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, -- eikö ne ole
samoja kun sosialistit?
Aarnio naurahti. -- No entäs sitten?
-- Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.
-- Ja mitä esimerkiksi?
-- Hyvinkin paljon! -- Ja oikeinpa hullua vielä.
-- Paljon ja hullua! -- Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku
herraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.
-- Onpahan vaan!
-- Kuka. Sanohan nyt suoraan.
-- Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui
niistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat. Kiihoittavat
lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa joukoin, sekä
opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös tuo ole jo
hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen ajan
elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan
keskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä

ne kuuluvat olevan!
Aarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän
tahtonut osata siitä tauotakaan.
-- Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.
-- Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla
nauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla!
Se on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa
koettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea
yhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! --
Eikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi ruhjoa!
Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!
Julia oli nyt jo suuttua. -- Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?
-- Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. -- Eikä ne ole mitään ilkeitä
ihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että
kaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin
aineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin
lakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja oikeutetuin
ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot enään auta!
Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret työväenaatteen
miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja niin henkeä
vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan maahan
putoamisen!
-- Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. --
Tulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?
-- Ehkä, ehkä ei!
-- Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin,
kun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.
-- Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. -- Luuletko minut
ensiksi kiikkiin menevän! Eei!

-- Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.
-- No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.
Kello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia
vaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa
kuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia,
joilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä taivaalla ja
tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan valoansa
yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli keväinen,
virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan toiveita ja
unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla, pienillä saarilla
vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen näyttivät niin kolkon
synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä päälinnoituksesta
tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja ajatukselle. Merta, niin
kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää, mutta pois oli jo lumi
pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta, ennustaen sen pikaista
murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia kaupungin osia myöskin
silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet valot, sekä kuului kohinana
suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja pauhu.
Nuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä
Aarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen
vyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti
rauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.
Aarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:
-- Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta
maailmassa, uskotko sinä?
Julia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.
-- Niin, jatkoi nyt Aarnio, -- varmaankin on rakkautta, suurtakin ja
uhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa
ihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden
henkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti
ajatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.

Julia naurahti. -- Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten minä
jaksa sinua ymmärtää.
Aarnio jatkoi: -- Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?
-- Mikähän tuo sitten olisi?
-- No minäpä sanon! Mutta sittenkin