Ennen ja nykyään 1 | Page 9

hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä
sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi
riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun
tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en onnistuisikaan
saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme kuitenkaan
menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään, vaikka sinä
vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko joukon
tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät suorita
ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla parempia
aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin.
Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan!
Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa
silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa,
ja anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan
puoleen.
Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia
vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu tavallisesti
vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu olevansa
oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa.
-- Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva
Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja
lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy,
kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä.
Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta, joka

kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla.
-- Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin
yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä voi
vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei olisi
ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä halveksisi ja
vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet vanhemmat tekevät,
mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä kaikkia, Rudolfin
kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse pienintäkään uhrausta,
vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin Rudolfillakin, niin, ehkä
parempikin, -- ja tuhannen kertaa suurempi halu tieteisin kuin hänellä,
-- ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden, että minä olen -- tyttö.
Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta
täynnänsä.
Äiti katseli häntä surullisesti.
-- Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla loppu.
Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti
huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa
yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi.
Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan
postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti
ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan,
olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa
tietoja ystävättärelleen asiain laidasta.
Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni
huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin
kohtasivat toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut
sanaakaan asiasta, josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu.
Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.
-- Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi
kapteeni.
-- Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.
Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein
arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:
-- Hän on ulkona lukutoimissaan.
Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa.
Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva
Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.

-- Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse
nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että
hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin
tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö
sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä
vanhempiansa kohtaan?
Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:
-- No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?
-- Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.
-- Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut karkoittaa
niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut?
-- Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä
rakennan.
-- Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen
minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja toivoon,
niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä.
-- Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja
suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt
on vaikea saada häntä järjelliseksi.
-- Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä
tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman
päätöksen. Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan
pilata sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää,
ei tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme
olisi kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä
meillä ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että
minun tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja
matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin
lapseni tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä
on, on perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä
osaa käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin
on ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun
vakaa päätökseni, että kuin sinä otat