David Copperfield II | Page 9

muistamatta sanoja:
"Min? menen hakemaan h?nt? laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, ett? viimeiset sanani, jotka j?tin j?lkeeni h?nelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn lapseni kanssa, ja min? annan h?nelle anteeksi!'"

TOINEN LUKU.
Autuaana.
Koko t?m?n ajan olin yh? rakastanut Doraa enemm?n, kuin ennen. Pettyneiss? toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella h?nt?, ja t?m? palkitsi v?h?n yst?v?nikin kadon. Mit? enemm?n s??lin itse?ni taikka s??lin muita, sit? enemm?n etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mit? sakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sit? kirkkaammin ja puhtaammin loisti Doran t?hti korkealla mailman ylitse. Min? en luule, ett? minulla oli mik??n selv? k?sitys, mist? Dora tuli taikka miss? m??r?ss? h?n kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta min? olen varma, ett? olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hylj?nnyt sen ajatuksen, ett? h?n oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki muut nuoret ladyt.
Min? olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Min? en ollut ainoastaan korvia my?den rakastunut h?neen, vaan kokonaan likoontunut h?nest?. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, v??nt?? rakkautta minusta kyll?ksi kenen hukuttamiseen hyv?ns?; vaan kuitenkin olisi sit? j??nyt niin tarpeeksi sis?- ja ulkopuolelle minua, ett? se olisi tunkenut l?pi koko olentoni.
Ensi ty?ksi min? kotiin tultuani otin h?m?r?ss? k?vell?kseni Norwood'iin, jossa min?, niinkuin esine er??ss? vanhassa lapsuuteni arvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ymp?ri, sis??n koskaan p??sem?tt?', Doraa ajatellen. Min? luulen, ett? t?m?n k?sitt?m?tt?m?n arvoituksen selitys oli kuu. V?h?t siit?, mik? se oli, min?, Doran kuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia, kurkistellen s?le-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen leukaani sen ruosteisten p??llis-naulojen yli, heitt?en sormi-suukkosia kynttil?ille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen y?t? suojelemaan Doraani -- en tied? tarkoin mist?, arvatakseni valkean-vaarasta. Kenties hiirist?, joita h?n suuresti kammosi.
Rakkauteni oli niin paljon mieless?ni ja minusta oli niin luonnollista uskoa kaikki Peggotylle, ett? min?, kun h?n taas iltaisin istui vieress?ni ja vanhoilla ty?kapineillansa ahkerasti paikkasi vaatteitani, ilmoitin h?nelle monen mutkan per?st? suuren salaisuuteni. Peggotty otti hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada h?nt? katsomaan asiaa minun kannaltani. H?n oli edelt?p?in rohkeasti minun puolellani eik? voinut ensink??n ymm?rt??, miksi minulla oli mit??n pahoja aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian t?hden. "Tuon nuoren ladyn sopi pit?? itse?ns? onnellisena", muistutti h?n, "kun h?nell? oli semmoinen kosija. Ja mit? h?nen is??ns? tulee", lausui h?n, "mit? Jumalan nimess? t?m? gentlemani odotti!"
Min? huomasin kuitenkin, ett? Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja kankea kaulahuivi v?h?n masensivat Peggottya ja vuodattivat h?neen suurempaa kunnioitusta sit? miest? kohtaan, joka v?hitellen ja p?iv?st? p?iv??n minun silmiss?ni muuttui yh? enemm?n etherilliseksi ja jonka ymp?ri kirkas s?dekiehkura n?ytti hohtavan, kun h?n suorana istui oikeustossa paperien keskell?, niinkuin v?h?inen tulitorni kirjoitustarpeitten meress?. Ja sen ohessa oli minun, muistan, tavattoman kummallista ajatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka nuot vanhat, tyls?t tuomarit ja tohtorit eiv?t olisi huolineet Dorasta, jos olisivat tunteneet h?net; kuinka he eiv?t olisi ihastuksesta menneet j?rjelt?ns?, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka Dora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla, siksi kuin h?n olisi saattanut minut hulluuden partaalle, eik? kuitenkaan olisi houkutellut yht?k??n n?ist? hitureista tuumaakaan pois heid?n uraltaan!
Min? ylenkatsoin heit? jok'ikist?. J??tyneet vanhat puutarhurit syd?men kukkastarhoissa, te loukkasitte minua itse?! Tuomio-istuin oli minusta t?ynn? tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut enemm?n hellyytt? eik? runoutta, kuin ravintolan tiskiss?.
Jommoisellakin ylpeydell? otin Peggotyn asiain hoidon omiin k?siini, vein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siit? asian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian kaikki seikat selville. Virvoitukseksi n?iss? lain-opillisissa puuhissa menimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'ill? (kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymment? vuotta takaperin); k?vimme Miss Linwood'in n?yttelyss?, joka muistissani kangastaa jonkunlaisena neuloma-t?itten mausoleumina, varsin sovelias itsetutkimusta ja katumusta synnytt?m??n; tarkastimme London'in Tower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki n?m?t ihmeet tarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin h?nen oli mahdollista silloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin kirkko, joka sen vuoksi, ett? h?n niin kauvan oli rakastanut ty?-rasiaansa, joutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eik?, arveli h?n, muutamissa kohden vet?nyt vertoja t?lle taideteokselle.
Kun Peggotyn asia, joka oli, mit? meid?n Commons'issa oli tapa sanoa "tavanmukaiseksi" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat olivatkin), oli ratkaistu, vein h?net er??n? aamuna alas byroosen r?tinki?ns? maksamaan. Mr. Spenlow oli pist?ynyt ulos, sanoi vanha Tiffey, vannottaaksensa jotakuta gentlemania naimalupaa varten; mutta kun tiesin, ett? h?n pian palaisi, koska meid?n paikkamme oli likell? piispa-kanslerin edustajan ja generalivikariuksen virastoja, k?skin Peggotyn odottaa.
Testamentin tutkimisen ja vahvistamisen asioissa olimme Commons'issa v?h?n niinkuin hautajaishankkijat, tavallisesti s??nt?n? pit?en, ett? n?ytimme enemm?n taikka v?hemm?n sortuneelta, kun meid?n oli tekemist? murehtivien kanssa. Samanlaisesta hienotuntoisuuden syyst? olimme aina iloiset ja hupaiset naimaluvan hakiain suhteen. Sent?hden mainitsin Peggotylle sit? mahdollisuutta, ett? h?n havaitsisi Mr. Spenlow'in suuresti tointuneeksi siit? surusta, jonka Mr. Barkis'in kuolema oli tuottanut, ja t?m? astuikin todella sis??n hilpe?n? kuin ylk?mies.
Mutta ei Peggotyn eik? minun tehnyt mieli katsoa h?nt?, kun h?nen seurassaan n?imme Mr. Murdstone'n. T?m? gentlemani oli hyvin v?h?n muuttunut. H?nen hiuksensa n?yttiv?t yht? tuuhealta ja olivat varmaan yht? mustat, kuin koskaan; ja h?nen katseensa oli yht? v?h?n luotettava, kuin ennen.
"Ah, Copperfield!" lausui Mr. Spenlow. "Te tunnette t?m?n gentlemanin,