Daniel Hjort | Page 9

pelastaa hän laivastonsa. Niin sano, hän mua yhtä hyvin
uskoo, Kuin minä häntä.
SANANSAATTAJA.
Tuota vastausta Teilt' odotin mä, röykkeältä; kuulkaa Siis mitä lopuks
lausun. Kauemmin Jos uhkamiellä meitä ärsytätte, Niin miehet ne, jotk'
amiraali vangiks Sai Kastelholmista, hän mestauttaa, Ja teille
varoitukseks kaakinpuihin Päät naulituttaa silmienne eteen, Näin
veriseltä puhe-istuimelta Ja hirmukuolemalla teille oman Tulevan
tuomionne ilmoittaakseen. Siis miettikää. On niiden henki kaupan.
JUHANI FLEMING.
Mik' ilkityö noin julman koston vaatii! Hävystä puhdas lippus punehtuu,
Sun sanoistas sen pyhyys tahraantuu.
STÅLARM.
Kun sydämestä siinneet oikeudet On arvan heitoll' arvon, vallan kanssa,

Niin halpa äyri aian arpapöydäll' On ihmishenki. Minä uhraan heidät,
Kuin he mun uhraisivat vaadittaissa. Sä alas laske lippus valkoinen, Ja
riennä pois, jos tahdot henkes säästää. Ainoinen vastaus moiseen
puheesen On uljas, hengen päälle käypä vastus.
SANANSAATTAJA.
Saat röykkeä sä rangaistuksesi; Poiss' armo, sääli nyt on. Hyvästi!
(astuu maahan muurin taakse).
JUHANI FLEMING.
Nyt aukealle astukaamme, josta Hyvästi voimme nähdä toiseen rantaan.
He, taivaan nimess', eivät rohkene Noin väkivaltaa tehdä vangituille.
(Stålarm ja Juhani Fleming lähtevät).
Seitsemäs kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).
Kain miekkavyö kun veljens' Abelin Löi kuoliaaks ja, tuskissansa
työstään, Jumalan hylkäämäks tuns' itsensä, Tek' itselleen hän kuvan,
uhrin sille Sytytti, ja sen Kunniaksi kutsui. Oi herttaist' epäjumalata!
*Herraan* Vivahtaa *herttainen*, ja maassa herra ol' ensimmäinen
Kain. Mies älykäs! Niin konstikkaaks sen kuvan loi hän, että Siin'
itseänsä jumaloi, kuin oisi Se räyskää peililasia, ja viel' on Se pystyss'
yhä. Kunnia, sun tähtes Mä elän, kuolen! -- "Kunnia, sun tähtes Ma
veljen murhaan!" "Suuri kiitos, teidän On kunnia!" Se Jumal' ivaa
täynn' on! Ja maailman se kahlehissa pitää. Seth niminen ol' Abelilla
veli, Tuo miksi Kainille ei kostanut? -- Hän oli raukka! Miks ei hiipinyt
Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt Selästä puhki hamaan
maksaan asti? Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin, Näk' epäjumalan ja
hurmaantui Ja maahan lankes katuvaisena. Hän oli raukka! Eikö niin, te
haamut Veriset? Eikö niin, te henget kaikki, Jotk' ette näissä
hirmuluolissa Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa Viel' yhä, pimeässä
loistavat! -- Kostoa! kostoa! -- Ma hiljaa tulen; Ja salaa, vaiti, miekatta

ma kuljen! Ens yömme minun ensipäivän' on! (lähtee).
Kahdeksas kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING kohtaa EBBA FLEMING'in.
EBBA FLEMING.
Tekeillä tääll' on julmaa. Toiseen rantaan Koneita hirveitä on
pystytetty...
STÅLARM.
Niit' älä katso! miehuuttamme murtaa He tahtovat, mut tuosta se vaan
yltyy. Nuo jalot uhrit saavat, Jumal' auta, Komean kunnia-ammunnan ja
seuraa Matkalle toiseen maailmahan. Ylös Soturit! Tykkein luo! Nyt
kaikki muurit Vihasta leimuellen hehkukoot! (menee).
(Tykin laukauksia. Näyttämö kirkkaaksi valaistuna).
JUHANI FLEMING.
Tuo sekö kunnia, se seppel vainen, Jok' antaa sankarille ikimaineen?
Miss' on nyt ritaristo Ruotsinmaan? Ja vanha, hurskas kansa, missä
vaan? Sanoppa, Ebba Fleming, rasittaako Noin julma teko meidän
asiaamme? Se kiellä vaan, niin jalopeuran voiman Ma saan, ja miekan
joka sormen päähän, Ja joka terään liekin! --
EBBA FLEMING.
Taisteluun!
JUHANI FLEMING.
Niin! Taisteluun ja vihaan, kostohon! Pois rakkaus, hellyys! -- Suomi
onneton!
(Lähtee. Ebba Fleming seuraa häntä).

VÄLIKUVAUS.
(Amiraali Soheelin päämaja vastapäätä Turun linnaa. Oikealla kädellä
edustan puolella asuinhuone. Ilta. Kuutamoa).
Yhdeksäs kohtaus.
KAKSI herttuan SOTAMIESTÄ (käyden asuinhuoneen edustalla).
1:N SOTAMIES.
No, puhu nyt jotakin.
2:N SOTAMIES.
Minä ajattelen.
1:N SOTAMIES.
Mitä sitten ajattelet?
2:N SOTAMIES.
Ajattelen laulua.
1:N SOTAMIES.
Ja minä ajattelen linnaa ... se haraa vastaan kuin kilpikonna. Tiedätkö,
mikä kilpikonna on, hä? -- Se on eräs kapakalan laji, näetkös, joilla on
läpitunkematon kuori, ja niitä täytyy hiilillä paistaa, ennenkuin siitä
lähtevät. Toivon että herttua pian tulis tänne, niin saisimme lämmittää
heitä sekä maan että meren puolelta.
2:N SOTAMIES.
Miltähän siellä sisällä näyttänee? Suomalaiset osaavat noitua, näetkös.
1:N SOTAMIES.

Käyttäkööt mitä keinoja tahansa, ilman kansan rakkautta eivät seiso
lujassa herrat. Huuh! kun kerran raju-ilma hyökäisee, niin tuossa he
makaavat kuin myrskyn kaatama metsä.
2:N SOTAMIES.
Haluttaispa tietää miten kotonamme on laita, tuolla laaksossa jokien
tuolla puolla.
1:N SOTAMIES.
Rustholliasiko nyt taas ajattelet? Kiitos Jumalan, että vaan olen
talonpojan renki, eikä muuta miehellä kuin palkka, korpraalius, tyttö ja
vapaus.
2:N SOTAMIES.
Nyt on elon aika parhaillaan. Tahdotko kuulla lauluani?
1:N SOTAMIES.
No, laulahan sitten, mutta reipas se olla pitää!
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT.
DANIEL HJORT.
Miss' amiraali? Hänen luokseen tahdon!
1:N SOTAMIES.
Äläpäs, poikaseni, mitä hänestä tahdot?
DANIEL HJORT.
Se ei sua koske. Päästä sisään taikka Lävistä rintani. Se yhden tekee.

Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. AMIRAALI SCHEEL (astuu ulos asuinhuoneesta).
SCHEEL.
Mik' ompi täällä? Ken se siellä vahdin Lävitse tunkee, häiriten mun
untain?
DANIEL HJORT.
En ole, mikä olen. Linnast' en Ma tule, vaikka tulen sieltä. Mull' ei
Nimeä, vaikk' on kakskin. Päivän vanha Ma olen, vaikka iältä jo mies,
Ja tuhansien arvoinen tok' olen Ma teille, herttuan, kansan asialle.
SCHEEL.
Hämärä, kumma puhe, josta vaan Voi päättää, että linnast' oletten, Tän
aian hullulasta. Ken teit' uskoo?
DANIEL HJORT (ottaa esiin sormuksensa).
Sä sormus, tule puolustajaks mulle! Oi, jos täss' olis herttua, kuin te, Ja
hälle antaisin, kuin teille nyt, Tän sormuksen, hän tietäisi sen arvon.
SCHEEL (tarkastelee