Bucolica | Page 8

antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa
varo, ett'et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa.
Moeris.
Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk'ei se vielä
ole valmis: "Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä,
Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet
lauluillaan ylentävät tähtiin saakka."
Lycidas.
Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi
utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat
luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki
sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso
minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa
vastaavaa, vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten
seassa.
Moeris.
Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni,

voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen.
"Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on
kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia
jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat
viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain
aaltoin telmiä rantoja vasten."
Lycidas.
Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin
muistan, kun vaan sanat muistaisin.
Moeris.
Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen
Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat kukoistavat
täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä. Daphnis!
oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia hedelmiä.
Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka poikasena
laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo lauluja
unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet ensiksi
nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein sinulle
kertova.
Lycidas.
Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo
tasaunut ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten
löyhäykset ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä
Bianorin hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä,
tässä, Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä
sentähden ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä
ennen kokoavan sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää
käyntiämme. Sillä tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla
kulkisimme, niin helpotan sinua tuosta takasta.
Moeris.

Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on
tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti.

Kymmenes Ecloga.
Gallus.
Arethusa! Suo minun tehdä tämä viimeinen teokseni. Lyhyt on laulu,
jonka aijon Gallolle; mutta lukekoon sen Lycoriski. Kuka kieltäisi
Gallolta laulua? Elköön karmia Doris seottako vettänsä sinuun, siellä
kun juokset Sicilian aaltoin alla. Alota! Minä aijon laulaa Gallon
haikiasta rakkaudesta, sillä aikaa kun lättänenäiset vuohet typistelevät
hentoja pensaita. Emme laula kuuroille; metsät vastaavat joka sanaan.
Mitkä lehdikot taikka mitkä metsämaat pidättivät teitä, te veden-neidot,
silloin kun Gallus oli nääntymällään sopimattomasta rakkaudesta? Sillä
eihän Parnasson eikä Pindon harjanne eikä Aonian Aganippe
viivytelleet teitä. Häntä surkuttelivat yksin laakeripuut ja tamariskitki;
häntä, siellä kun lepäsi yksinäisen kallion alla, itkivät yksin petäjiä
kasvava Maenaluski ja kylmän Lycaeon kalliot. Lampaatki seisoivat
ympärillä: eivät ne kadu meidän kaitsemistamme; eläkä sinäkään,
jumalallinen runoilija, kadu karjaa kaitseneesi. Yksin soria Adoniski
paimensi lampaitansa virran varrella. Tulipa lammaspaimenki, tulivatpa
hitaat nautapaimenetki. Tulipa Menalcaski, kostiana, talvellisten
pähkinäin poimennasta. Kaikki kysyvät, mistä on tuo rakkaus sinulle
tullut. Apolloki tuli. "Gallus," sanoi hän, "miksi hourailet? Huolesi,
Lycoris, seurailee toista miestä lumessa ja julmissa sotaleirissä." Tuli
Silvanuski maaseutuisella pään-kaunistuksella, pudistellen kukoistavia
virpiä ja hyötöisiä lemmenkukkia. Myös tuli Arcadian jumala Pan,
jonka itse olemme nähneet punoittavan seljapuun punaisista marjoista
ja mönjästä. "Onko rajaa ollenkaan," sanoi hän. "Ei rakkaus huoli
sellaisista. Ei julmaa rakkautta kyllitetä kyynelillä, ei ruohoa kastamalla,
ei mettiäisiä cytison kukilla, eikä vuohia lehdillä." Gallus, ainaki
murheissaan, vastasi: "Te Arcadialaiset, tulette ainaki laulamaan näitä
vuorillenne; te Arcadialaiset, jotka yksistänne olette taitavat laulamaan.
Oi, kuinka pehmiästi luuni saavat levätä, kun huilunne kerta on
kertoileva rakkauttani. Ja oi, joska olisin ollut yksi teistä, ja joska olisin

ollut joko karjanne vartija taikka kysten viinamarjanne poimija; tottapa
silloin rakkauteni esine, oliko se Phyllis tai Amyntas taikka kuka
hyvänsä (sillä mitä se tekee, jos Amyntas on mustaverinen; ovathan
orvokit ja vacciniotki mustia), lepäisi kanssani pajukossa notkeitten
viiniköynnösten alla. Phyllis kokoileisi minulle seppeleitä, Amyntas
lauleleisi. Täällä on raikkaita lähteitä, täällä on pehmeitä nurmikoita,
täällä on lehtomaita, täällä lopettaisin päiväni sinun kanssasi. Nyt
pidättelee minua mieletön rakkaus Mars'in aseitten, keihästen ja
julmain vihollisten keskellä. Kaukana isänmaastasi (oi, joska voisin
olla sitä uskomatta) näet sinä, julma, yksinäsi ilman minutta ainoastaan
Alppein kinoksia ja Rheni-virran jäitä. Elköön pakkanen vahingoittako
sinua! Elköön terävä jää leikatko hentoja jalka-teriäsi! Nyt menen ja
soittelen Siculilaisen paimenen huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut
Chalcilaisille värsyille. Jo olen päättänyt kernaammin kärsiä kipujani
metsissä petoin luolissa sekä piirrellä rakkauteni tunteita pehmeihin
(nuoriin) puihin. Ne kasvavat, ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä
välin kuljeskelen Nymphein parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen
julmia metsäsikoja. Siellä eivät pakkaset estä minua piirittämästä
koirilla Parthenion metsämaita. Jo on mielestäni kuin käveleisin
kallioitten ja humisevain lehtoin keskellä; mieleni tekee viritellä
Parthilaisesta sarvesta Cydonilaisia nuolia; juurikun se parantaisi
houriotani, taikka juurikun se jumala (Rakkaus) ihmisten kärsimisistä
heltyisi sääliväisyyteen. Nyt eivät enää Hamadryadit eivätkä laulutkaan
kelpaa minulle; pois pois te metsätki! Ei voi kipuni häntä muuttaa; ei,