Bucolica

Bucolica, by Virgil

The Project Gutenberg EBook of Bucolica, by Virgil This eBook is for
the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org
Title: Bucolica
Author: Virgil
Translator: R. Mellin
Release Date: November 26, 2006 [EBook #19917]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BUCOLICA
***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe

VIRGILION
BUCOLICA.

Kouluin tarpeeksi suomentanut R. Mellin.
Ensimmäisen kerran julkaissut Chr. Ev. Barck 1866.

Ensimäinen Ecloga.
Tityrus.
Meliboeus.
Tityrus! Sinä vaan lepäilet tuuhian saksantammen suojassa ja soittelet
hienolla huilullasi maaseutuisia lauluja; me jätämme isänmaamme
alueen ja ihanat kedot; me pakenemme syntymätienoiltamme; sinä,
leutona puitten varjossa, annat metsäin kaikuilla sorian Amaryllisi
nimeä.
Tityrus.
Oi Meliboeus! Jumala on suonut meille tämän tyvenen elämän. Sillä
jumala on hän ainian minulle oleva; hänen alttariansa on hentoisen
karitsan veri lammas-pihatoistani usein kostutteleva. Hän on sallinut
lehmäni, kuten näet, kuljeksia laitumella sekä itseni soitella mitä
tahdon.
Meliboeus.
Empä kadehdi; paremminpa kummastelen; sillä niinpä kovin on
hämminkiä yleensä näillä tienoin. Katsosta! Itse häätelen, murheellisna,
vuohiani pois; ja tätä, Tityrus, tuskin saan enää edemmäksi; sillä tänne
tihiään pähkinäpuistoon jätti se vastikään kaksoiset, karjan toiveen,
jotka se, voi kuitenki! paljaalle kalliolle synnytti. Tätä onnettomuutta
muistan ukkosen lyömäin tammien usein minulle ennustaneen, jollei
mieleni olisi nuria ollut. Usein ennusti sitä paha-aaveinen variski
ontelosta raudustammesta. Mutta sanosta minulle, Tityrus, kumminki,
kuka tuo Jumala onpi.
Tityrus.

Kaupungin, jota Romaksi kutsuvat, pidin, tuhma, tämän meikäläisen
kaltaisena, jonne meidän, paimenten, usein on tapa ajella lampaitten
hentoja sikiöitä. Näin tiesin penikatki koirain, näin vohlatki emäinsä
näköisiksi; näin oli tapani vertailla isoja pienempiin. Mutta minkä
verran kypressin on tapa korottaa latvansa notkeitten heisipensaitten
seassa, saman verran tämäki kaupunki korottaa päänsä muitten
keskellä.
Meliboeus.
Ja mikä oli sinulla niin tähdellisenä syynä saada Romaa nähdä?
Tityrus.
Vapaus, joka hiljan ainaki katsahti minun, saamattoman, puoleen,
sittekun partani jo harmaampana varisi ajajalle; katsahti ainaki puoleeni
ja tuli pitkän ajan perästä, sittekun Galatea oli minun heittänyt ja
Amaryllis tullut ystäväkseni. Sillä, sen tunnustan: niin kauvan kun
Galatea oli hempenäni, ei ollut minulla toivoa vapaudesta eikä huolta
omaisuudesta; vaikka uhri-eläviä kuinka paljo olisi tuotu pihatöistäni ja
lihavata juustoa likistelty kiittämättömälle (vähän maksavalle)
kaupungille. Ei koskaan painanut raha kädessäni, kaupungista
palatessani.
Meliboeus.
Jopa kummastelinki, Amaryllis, miksi surullisna huutelit jumaloita, ja
ketä varten annoit hedelmäin rippua puissansa (poimimatta). Tityrus oli
poissa. Sinua, Tityrus, huutelivat yksin männytki, yksin lähteetki, yksin
nämät viidakotki.
Tityrus.
Mitäs oli tekeminen? Eipä käynyt minun muualla pääseminen
orjuudestani, eikä muualla tapaaminen noin autteliaita jumalia. Siellä,
Meliboeus, näjin sen nuorukaisen, jolle alttarini vuosittain savuavat
kaksitoista päivää. Siellä antoi hän ensiksi minulle tämän vastauksen:
käyttäkäät, pojat, karjaanne laitumella, kuten ennenki, ja kasvattakaat

sonnia.
Meliboeus.
Onnellinen vanhus! Siis säilyvät sinulla ketosi, ja ne ovat sinulle
kylliksi isot, vaikka paljas kivi ja lammikko limaisine vihvilöineen
peittää kaikki niityt. Outo ruoka ei kiusaa tiineitä ja kipeitä emiäsi,
pahat tartunnaiset naapurin karjasta eivät tee vahinkoa. Onnellinen
vanhus! Täällä tuttuin virtain ja pyhäin lähteitten vaiheilla saat nauttia
vilpastuttavaa siimestä. Yhdeltä puolen on aidoitus, joka kulkee
naapurisi rajalla ja jonka pajuston kukkaisista Hyblan mettiäiset elävät,
hiljaisella surinallaan houkutteleva sinua unen vienoon; toisella puolen
on lehden riipijä korkian kallion juurella virittelevä laulujansa ilman
avaruuteen. Sillä välin eivät käriä-ääniset metsäkyhkyisesi, joita
hoitelet, eikä turtturi-kyhkysesi lakkaa kyhertelemästä korkiasta
jalavasta.
Tityrus.
Siksipä keviät hirvet ennen kulkenevatki ilmoissa laitumella ja meret
heittänevät kalansa avoimelle rannalle; siksipä Parthilainen pakolaisena
ennen juonee vettä Ararin ja Germanilainen Tigrin virrasta,
kuljeskeltua toistensa maitten läpi, ennenkun hänen muotonsa katoaa
mielestäni.
Meliboeus.
Mutta meidän täytyy paeta täältä, mitkä janoavaisten Afrikalaisten tykö,
mitkä Scythiaan, mitkä Cretan vikevälle Oaxes-joelle, mitkä
Britannilaisten luokse, jotka ovat kokonaan eroitetut muusta mailmasta.
Saanenko koskaan enää, pitkänkään ajan perästä, kummeksien katsella
syntymä-seutujani ja köyhän hökkelini turpeista luotua kattoa, näitä
kaikkia, joitten haltija ennen olin; saanenko enää ihmetellä harvassa
kasvavia tähkäpäitä pelloillani. Jumalaton soturi on omistava nämät
hyvästi viljellyt vainiot. Muukalainen on ottava nämät viljat. Kah,
minne eripuraisuus on saattanut onnettomat kansalaiset! Kah, ketä
varten olemme kylväneet vainiomme! Ymppää nytki, Meliboeus,
pääronapuihisi; istuta viiniköynnöksiä järjestykseensä! Paetkaat,

vuohiseni! Te ennen muinen iloinen karjani, paetkaat! En ole täst'edes
lepäilevä viheriässä luolassa enkä etäältä näkevä teidän kiipeilevän
tappurapensaisella kalliolla. En ole enää lauleskeleva; ette, vuohiseni,
saa enää paimentaissani nykkiä kukoistavaa cytiso-pensasta ettekä
karmeita pajupensaita.
Tityrus.
Kuitenki taidat tämän yön levätä täällä kanssani vereksellä
lehtivuoteella. Minulla on lienteitä hedelmiä, pehmeitä kastaneita ja
kyllältä juustoa. Ja jo nousee savu tuolla kaukana maakartanoitten
katoilta, ja varjot kaatuvat pitempinä korkeilta vuorilta.

Toinen Ecloga.
Alexis.
Paimen Corydon paloi (rakkaudesta) kauniisen Alexiin, joka oli
isäntänsä lemmikki; mutta eipä saanut mitä toivoi. Ehtimiseen kulki
hän vaan tihiässä, lakkapäisessä pyökki-metsässä; siellä hän
yksinäisyydessään vuorille ja metsille turhaan lateli nämät
sieventämättömät värsyt:
"Tunnoton Alexis! Etkö huolikaan lauluistani? Eikö käy sinun minua
sääliksesi? Joko ainaki otat