Avojalka | Page 9

jos hän olisi voinut saada itsensä
rakastamaan häntä! Mutta hän melkein pelkäsi setää; siihen hän ei
mitään voinut. Ja kun hän ilmaantui niin äkkiä kuin pilvistä
pudonneena ja vaati: rakasta minua muka! niin tuo se teki tytön
pikemmin vastahakoisemmaksi vaan.
-- "Missäs sinun vaimosi on?" kysyi Amrei. Hän lie tuntenut, että
vaimo-ihminen olisi kohdellut häntä lempeämmin ja hennommin.
-- "Sanonpa sulle suoraan", vastasi setä, "vaimoni ei puutu tähän asiaan;
hän on sanonut, ettei hän minua kehoita eikä kiellä. Hän on vähän
tuima ihminen, mutta ainoastaan alussa, ja kun olet hyvä häntä kohtaan,
ja olethan ymmärtäväinen lapsi, niin saatat kietoa hänet vaikka
sormellesi. Ja jospa sulle joskus jotakin semmoista sattuu, mikä ei ole
oikein, niin muista, että olet isäsi veljen luona, ja puhu asia minulle
kahden kesken, niin koetan auttaa sinua, missä voin. Mutta saatpa
nähdä, että nyt sinä vasta rupeat elämään".
Amreille kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja
kumminkaan ei hän voinut sanoa mitään, hän tunsi vierastavansa tätä
miestä. Hänen äänensä liikutti lasta, mutta katsahdettuaan häneen, olisi
tyttö mielellään paennut.
Silloin tuli Dami, tuoden avaimen. Amrei tahtoi ottaa sen häneltä,
mutta poika ei antanut. Lasten omituisesti turhantarkassa
tunnollisuudessa sanoi hän lujasti luvanneensa Sysi-Matin vaimolle,
että antaisi avaimen ainoastaan sedälle. Tämä otti sen, ja Amreista
tuntui, kuin joku taikasalaisuus aukeaisi, kun avain ensi kertaa rasahti
lukossa ja nyt kääntyi -- ramppi taipui alas ja ovi avautui. Omituinen
kalmankylmyys löyhähti mustasta eteisestä, joka oli myöskin
toimittanut kodan virkaa. Liedellä näkyi vielä läjänen tuhkaa, tuvan

ovella olivat vielä alkukirjaimet sanoista "Kasper Melkior Baltes" ja
niiden alla vanhempain kuolinvuosi liidulla kirjoitettu. Amrei luki tuon
ääneensä; sen oli itse isä kirjoittanut. "Kas", huudahti Dami, "tuo
kahdeksainen on piirretty samalla tapaa kuin sinäkin sen teet, ja jota ei
opettaja tahdo kärsiä, noin oikealta vasemmalle". Amrei viittasi hänelle
olemaan vaiti. Hänen mielestään oli kauheata ja syntiä, että Dami täällä
niin kevytmielisesti puhui, täällä, jossa hänestä tuntui kuni kirkossa,
jopa aivan kuin keskellä iäisyttä, aivan ulkopuolella mailmaa ja
kumminkin aivan sen keskellä. Hän avasi itse tuvan oven. Tupa oli
synkkä kuin hauta, sillä luukut olivat kiinni, ja ainoastaan yhdestä
raosta pääsi värähtelevä auringon säde sisään ja valaisi juuri
kuva-enkelin pään kakluunilla, niin että enkeli näkyi hymyilevän.
Amrei vaipui säikähtyneenä maahan, ja kun hän nousi ylös, oli setä
ottanut yhdet luukut auki ja lämmintä ilmaa virtasi ulkoa sisään.
Sisässä oli niin kylmä. Tuvassa ei ollut muita huonekaluja kuin seinään
naulattu lavitsa. -- Tuolla oli äiti kehrännyt ja tuolla oli hän sovitellut
Amrein kätösiä ja opettanut häntä sukkaa neulomaan.
-- "Kas niin, lapset, nyt mennään pois jälleen", sanoi setä, "täällä ei ole
hyvä olla. Käykääs kerallani leipurin luo, niin ostan vehnäsen
kummallekin; vai tahdotteko mieluummin rinkeliä?"
-- "Ei, viivytään vielä hetkinen" puhui Amrei ja silitteli silittelemistään
sitä paikkaa, jolla äiti oli istunut. Osoittaen valkoista pilkkua seinällä,
jatkoi hän sitten puoli-ääneensä: "Tuolla riippui meillä käkikello ja
tuolla isän erokirja sotapalveluksesta ja tuolla äidin kehräämät
lankavyyhdit; hän osasi kehrätä vielä hienompaa kuin musta Maranna;
niin, sen on musta Maranna sanonut itse; aina sai hän yhtä vyyhtiä
enemmän naulasta kuin kukaan muu, ja kaikki oli niin yhtätasaista --
siinä ei ollut yhtään solmua, ja näetkös tuota rengasta tuolla laessa?
Olipa kaunista, kun hän pani siinä lankaa vyyhdille. Jos minulla olisi jo
silloin ollut ymmärrystä, niin en olisi sallinut myödä äidin rukkia, se
olisi minulla peruna; mutta kukaan ei ole meistä väliä pitänyt. Voi
armas äiti! voi isä armas! kunpa tietäisitte, kuinka hyljittyjä me olemme,
niin tekisi tuo teille murhetta autuudessannekin".
Amrei rupesi kovasti itkemään, ja Dami itki hänkin. Setäkin pyyhkäisi

kyyneleen silmästänsä ja tahtoi vielä kerran, että lähdettäisiin pois, sillä
häntä harmitti samalla, että hän oli tehnyt itselleen ja lapsille tämän
haikeuden; mutta Amrei sanoi lujasti: "Jospa menisittekin, niin minä en
mene".
-- "Kuinka? Etkö aio lähteäkään?"
Amrei säikähti; nyt vasta huomasi hän, mitä oli sanonut, ja melkein lie
hänestä tuntunut, kuin olisi se suostumus, mutta hän vastasi pian:
-- "Ei, muusta en vielä tiedä mitään. Minä tarkoitan vaan, etten hyvällä
lähde talosta pois, ennenkuin olen kaikki nähnyt uudelleen. Tule, Dami,
olethan veljeni, mennään ullakkoon; muistathan missä piilosilla oltiin,
uunin takana; ja sitten pilkistämme akkunasta, missä vuohensieniä
kuivasimme. Etkö muista enää sitä kaunista guldenia, jonka isä niistä
sai?"
Jotakin rapisi ja kapisi katolla. Kaikki kolme säikähtivät. Mutta setä
virkkoi kohta: "Älä mene, Dami, äläkä sinäkään. Mitä te ullakossa
teette? Ettekö kuule, mitä rapinaa hiiret pitävät?"
-- "Tule pois vaan, ei ne meitä syö", kehoitti Amrei, mutta Dami ei
sanonut lähtevänsä, ja vaikka Amrei pelkäsikin, niin rohkaisi hän
kumminkin itsensä ja meni yksinään ullakkoon. Mutta pian hän palasi
sieltä, kalmankalpeana eikä tuonut muuta kuin vähäsen kuivia
kuminan-olkia kourassaan.
-- "Dami lähtee minun kanssani Amerikaan", sanoi setä sisääntulevalle,
ja tämä vastasi, murtaen olkia kourassaan: "Sitä en minä kiellä. Min'en
tiedä vielä, mitä minä teen, mutta saattaahan hän mennä ilman
minuakin".
-- "Ei", huusi Dami, "sitä en tee. Sin'et mennyt silloin rusthollarin
emännän kanssa, kun