Aksel ja Valpuri | Page 8

On lemmen hellä turva, mulle tietä Ois kautta
kirkon pyhäin kaarrosten Luo Valpur immen luonut.
HAKON. Mitä sanot?
AKSEL. Isällisestä Hadrianon kirjeestä Täss' otteen sulle annan; hänen
itse Kirjoittamansa sai jo arkkipiispa. Se kirje katkaiseepi Aksel sulhon
Sukulaisuuden Valpur sulon kanssa. Ei naimisemme ole rikos enää.
HAKON (puhkeevalla kiivaudella). Oi kavaluutta helvetin!
AKSEL. Kah, kuinka? Kuningas Hakon Herdebred ois pannut Tuon
rehellisen ehdon Akselille Vaan siinä aikeess', että hälle ois Sen
täyttäminen mahdoton?
HAKON. Pois, pois Mun silmistäni!
AKSEL. Hakon, Hakon!
HAKON. Pois, Ma sanon. Kauanko sa, alamainen, Puheella tyhmän
rohkealla tohdit Mun kärsivällisyyttän' koetella?
AKSEL. Ma Trondilainen olen Gillen juurta Kuin sinä. Arvollisna
sotilaana Ma joukoss' olin Henrik Leijonan, Sun sotilaas nyt olen, mut
en orjas. Mun morsioni sulo Valpur on. Sun valtas kirkon pyhyyteen ei
yllä. Hänt' eteen alttarin nyt menen tuomaan. Sä mieles malta, himos
hillitse! Se kunnon sankarin on suurin voitto.

HAKON. Pois, sanon.
AKSEL. Jumal' asiamme päättää.
(Menee.)
HAKON. Ja tääkö loppu unelmilles? Tää Sun kohtalosi, Hakon
Herdebred? Tuo tuolla sulta ryöstää valtakuntas, Tää tässä morsiames
sulta ryöstää. Mit' on sull' enää ryöstettävää? Haa! On sydän raivoinen.
No niin! Mut sit' Ei ole helppo ryöstää. Kostoa Se kuohuu, verta janoo,
tuima sydän.
(Havaitsee Knuutin, joka viime kohtauksen loppupuolella on tullut
sisään, laskenut pois kirkonkirjan ja lukee hyvin tarkaten pärmäkirjaa,
jonka Hakon on pudottanut.)
Sä mitä tahdot, munkki?
KNUUTI (tyvenesti, silmiänsä pärmäkirjasta luomatta). Sallittenko --
HAKON (tirkistelee mielikarvaudella seppelettä ja nimimerkkiä, vetää
miekkansa ja lyö ne ynnä suuren lastun kanssa irti pylväästä).
Sä hyvin osuit, miekkani! Niin pitää Sun lyömän side, joka tuohon
konnaan Mun kaikkisuuten' yhdistää. Kuink' osas Hän kavalasti asiansa
ajaa Ja sanan suustan' onkia. Mut varro, Sa petturi! Eip' onnistu sun
vehkees. Sit' ihanaa et rintaas likistää Sa saa, niin kauan kuin tää pää on
pystyss'. Sen vannon kautta kruununi.
KNUUTI (yhä lukien silminnähtävällä ilolla). Jos teidän Armonne
sallis --
HAKON. Poijes kirjoines Ja ole vaiti! Kielen pieksennällä Vaan
munkit onnen rataa raivailkoot. Kuningas valtaa käyttää kuninkaan. Ja
kautta korkeuteni, niin mä teen. Ripsaana poikana sais Hakon sulle Kai
näyttää kynttilää eess' alttarin? Häävuoteelle kai sillä sinut saattaa?
Häävuotees punaruusuin, punaraitein Saat koreilluks ja rikinsini-patjoin.
Niin käyköön! -- Mitä tahdot, munkki?

KNUUTI (on lukenut loppuun). Teidän Armonne, sanasen jos --
HAKON. Vait, sa kuotus! -- En tahdo hautain keskell' enää hiuet' Enk'
aikaa munkkein kesken menettää, En myös -- sen, Sigurd, lupaan --
haaveksia. Pois ravistan ma rakastajan; nautin Iloan' niin kuin mies, ja,
uljas Sigurd, Sua seuraan urhona ja kuninkaana.
(Kiitää pois.)
KNUUTI. Niin raivokas kuin hukka. Kuulkaa, Hakon Kuningas! Koko
kirj' on voimaton. On tärkein kohta unhotettu. Kuulkaa!
(Rientää kuninkaan jäljessä.)

KOLMAS NÄYTÖS.
Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa
KNUUTI. Arvoinen isä, suokaa anteeks, että Erille kuorin veljist' teidät
kutsun, Mut velvollisuus vaatii valmistamaan Nyt teitä; häitään
jouduttaa nuor' Aksel, Hääväki tuokiossa linnasta Jo tänne ehtii.
ERLAND. Ennen kuolemaani; Suo Herra mulle ilon yhteen liittää Kaks
jaloa ja hellää sydäntä.
KNUUTI. Mua surettaa, kun täytyy häiritä Sit' iloanne, isä arvoinen!
Mut onnen kohtalossa nähköön viisas Vaan taivaan viittauksen;
tyytykää Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett' Ei ole armon suosiota
saaneet Häät Akselin, ja että lupakirja, Jonk' Akselille pyhä paavi antoi,
On sattuneesta syystä voimaton.
ERLAND. Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall' Yli
kuninkaitten ulottuu, niin varmaan Vahvistetaan tää kirja voimallansa.
KNUUTI. Arvoinen isä, kirj' on voimaton.
ERLAND. Jo eikö Hadrianus ihan selvään Kumonnut Akselin ja

Valpur neidon Sukulaisuutta?
KNUUTI. Kyllä, herra piispa! Lu'inpa minäkin tuon koko kirjan; En
latinaani ole tykkänään Viel' unhottanut, ett'en joka sanaa Ois
ymmärtänyt. Pyhä isä kumoo Välillä Akselin ja Valpur immen Olevan
sukulaisuus-, serkkuus-suhteen; --
ERLAND. Ja eikö siinä kylliks?
KNUUTI. Niinhän luulis. Siin' itse Aksel Thordinpoikakin Varmaankin
kylliks olevan on luullut. Ois muuten kumma, miks ois asiaa Hän
laiminlyönyt yhtä tärkeää, Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän Sit'
itsekään ei tiennyt. (Erland säpsähtää.) Serkkunansa Saa Aksel
Valpuria rakastaa, Mut ristikumppaneina heiltä kirkko Avioliiton
kieltää.
ERLAND. Mitä sanot?
KNUUTI. Totta, jonk' kirkonkirja todistaa. Vast'ikään, isä arvoinen, te
tänne Olette tullut, vasta Augustinon Pakenemisen jälkeen, siksi ette
Voi kirkon asioista tietää niin Kuin anivalpas palvelija, jonk' ikä Sisällä
näiden seinäin vaan on vierryt. Elämä hurskas teidät piispaks saattoi.
On piispansauvan kunnon hallintaan Tok' ennen luultu muukin
kuuluvan, Kuin pyhä käytös. Tanskan Absalon Hän näytti, kuinka
hyvin rautapaita Koristi valkovillavaippaa; että Kiireelle paljaallekin
kypärin Voi panna; ett'ei piispan tule olla Vaan nuhteeton, mut
voimakaskin, uljas, Kerubi välkkyvässä vaskessa Ja ankaruuden
väkikalpa vyössään Edessä Edenins'. Vaan, Augustinon Liehailu
Hakonin sai etsimään Senlaisen piispan, joka virassaan On --
vahingoittamaton. Onnea Toimeenne suureen teille toivotan.
ERLAND. Sua kiitän. Lyhyt matkan' rauhass' anna Mun hautaan
mennä. Kauan tielläs en Ma olla tahdo. Älä aikaa tuhlaa. Sanoma
Akselista surettaa Mua paljon syvemmin. Niin, toivoon päin Se
nuorukainen katsoo; myrskyihin Ja hallaan tottunut on vanhus. Kun
Tuo varomaton taisi unhottaa --
KNUUTI. Hän varmaan yhtä vähän siitä ties, Kuin Valpur, sillä asiain

näin ollen Kokivat äitins' sitä kyllä